Tositapahtumista ammentava tarina on sellainen, että juonen perusteella elokuvalle on lupa asettaa korkeat odotukset. Kaksi nuorta miestä huomaa, että sotilasteollisen kompleksin reunoille jää isoilta toimijoilta paljon murusia poimittavaksi ja USA:n hallituksen kanssa asekauppaa tehdessä murusetkin ovat valtavia. Nuoret diilerit tunkeutuvat markkinoille hullunrohkealla toiminnalla ja tarinan kliimaksi on valtava asediili, jonka kaksikko nappaa. Sitten kaikki meneekin päin honkia.
Toista pääosaa, Efraim Diverolia esittävä Jonah Hill tekee vaikuttavaa työtä yritteliäänä, mutta sosiopaattisena kusipäänä, mutta varsinainen päähenkilö David Packouz (Miles Teller) ei houkuttele puolelleen. Sen verran tönkkö ja ilmeetön hänen roolisuorituksensa on.
Elokuva ei varsinaisesti moralisoi. Paha ei saa palkkaansa ja laittomuuksien rajamailla työskentelevien asediilereiden elämä näytetään aika coolina. Maailmassa, jossa bisnesenkeliverkosto kutsuu Ilja Janitskinin opettamaan markkinointia on aseiden diilailu lakia kiertäen kai ihailtavaa yritteliäisyyttä?
Missään vaiheessa ei alleviivata, että kylläpäs nämä ihmiset ovat pahoja. Elokuvalla on siis potentiaalia tuottaa samanlaista tuohtumusta kuin Suicide Squad (2016) tuotti. Erona on toki se, että War Dogsin kohderyhmänä eivät ole varhaisteinit, joten kukaan tuskin jaksaa tuohtua. Sinänsä asekauppiaiden työ toki näyttäytyy hengenvaarallisena ja lopulta bisnekset romahtavat ja häkki heilahtaa, mutta maailma ei muut mihinkään eikä mitään onnellista, helpottavaa loppua tule. Sen verran kunnianhimoa ohjaajalla on peilata maailmaa ilman naiivia siloittelua.
Hiukan skitsofreenisesti elokuva silti suhtautuu siihen, ovatko päähenkilöt lopulta sankareita vai konnia. Elokuvalliset keinot kertovat hiukan toista kuin valkokankaan tapahtumat.
Annettuna elokuva ottaa Yhdysvaltain hallituksen moraalivajeen sekä sen valmiuden tehdä yhteistyötä hyvinkin kyseenalaisten tyyppien kanssa. Tätä ei tarjoilla yllättävänä tietona vaan ihmisten oletetaan olevan siitä jo tietoisia.
Startup-huuman pimeä puoli on viime vuosina päässyt War Dogsin tapaan käsittelyyn useammassakin leffassa. Esimerkkeinä voi mainita Martin Scorsesen Wolf of Wall Streetin (2013) tai Michael Bayn Pain & Gainin (2013), jotka molemmat ovat asteen verran laadukkaampia kuin tämä.
Komediallinen draama, jota voisi kutsua yhtä hyvin termillä musta komedia on tyylilajina sellainen, että se tuottaa näköjään todella helposti dramaturgisesti löysiä pannukakkuja, ja War Dogs on sellainen. Esimerkiksi Nicolas Cagen tähdittämä ja Andrew Niccolin ohjaama Lord of War (2005) teki saman kuin War Dogs, mutta terävämmin.