Kuten aikaisemmillaan, raiskaa Yö albumillaan niin suomirockin kuin suomalaisen lyriikankin perinteitä. Yön kovin fani on kuulemma Olli Lindholm, mutta levy- ja keikkamyynnistä päätellen hän ei ole yksin. Yön suosiosta kertoo, että Uljas #7:n lyhyt arvio Loistosta kirvoitti heti lukijapalautetta. Yö-diggari soitti kyseenalaistaakseen ylläolevaa väitettäni, jossa väitän bändin raiskaavan yhtä ja toista.
Pysyn kannassani, mutta palaute muistuttaa, että Yö on merkittävä suomalainen orkesteri. Harva suomalainen bändi jakaa mielipiteitä näin voimakkaasti. Yö on niitä harvoja bändejä, joiden kuunteleminen tuottaa minulle lähes fyysistä pahoinvointia. Sen luotaantyöntävyyden takana täytyy olla jotain, mitä ei voi palauttaa yksilöpsykologisiin seikkoihin. Yö kertoo jotain sellaista suomalaisesta musiikista ja suomalaisuudesta, että se on monille sietämätöntä kuultavaa. Sen melodramaattinen melkein rock, mutta ei kuitenkaan ihan iskelmä nostattaa vihaa tai rakkautta, vaikka kulkeekin turvallisesti laveaa keskitietä. Sanoitukset pelaavat poprock-lyriikan käytetyimmillä palikoilla. Palikat on osattu laittaa taloudellisesti tehokkaaseen järjestykseen, mutta sisältöä niistä on turha hakea. Sisältönä voisi pitää Parrasvalojen tilitystä tähteydestä: Ja ehkä tämän laulun/ vielä silloin laulaa saan/ kun katseet kertoo/ on aika luovuttaa./ Se tekee kipeää/ jos sen vielä ymmärtää. Mutta Lindholm tuskin on ymmärtänyt. Kappale (lapsikuoroineen, voi hyvä tavaton!) lopettaa levyn, mutta ilmeisesti ei uraa.
Yö ei ole trendikäs, kansainvälinen, urbaani, tarpeeksi juntti, kokeellinen, vientiin kelpaava, vaihtoehtoinen tai edes itseironinen. Popeda lienee toinen joko erittäin vihattu tai erittäin rakastettu suomalainen bändi, mutta heidän tuotannossaan voi nähdä itselleen nauramista ja oman mielekkyyden pohdintaa. Yön tuotannossa ei.
Tuskin löytää huoltoaseman cd-hyllyä, josta ei voisi poimia ainakin yhtä Yön levyä ja kun autoillessa selaa radiokanavia, niin todennäköisyys törmätä Yön biisiin on vähintään 60 prosenttia. Ainakin yksi sukupolvi on kasvanut Yön tahdissa ja soittanut Joutsenlaulua, Tia-Mariaa ja Ihmisen poikaa loputtomasti uudestaan lukemattomissa lähiöjuottoloissa. Loistolta listan jatkoksi päätynee ainakin nimibiisi ja miksei esimerkiksi Arjen kauneus keväineen, kukkasineen, mustine päivineen ja lyhyine elämineen. Maria Lundin ääni tuo kappaleeseen syvyyttä, johon Yö yksin ei ikinä pystyisi. Itsesäälinen kappale liikuttaa varmasti kyyneliin viimeistään kuudennen tuopin kohdalla valomerkin lähestyessä, kun eukkokaan/ukkokaan ei kotona ymmärrä.
Yö on helppo, valmis ja kevyt paketti. Tunnen bändin diskografiaa hiukan rajallisesti, mutta eihän kukaan ole voinut bändiltä välttyä. Siksi uskallan väittää, että bändi ei ole erityisemmin uudistunut missään vaiheessa. Toimivaa konseptia ei kannata muuttaa. Yön ”Loisto”-kiertueen konsertit tulevat keräämään täysiä katsomoita lähes varmasti.
Yö on keskiluokkainen hyvin toimeentuleva omakotitaloalue ympäryskunnassa, jossa kaava määrittelee talot lähes identtisiksi ja pihateillä seisoo farmarivolvoja. Välttämättömät palvelut löytyvät turvallisesti läheltä, mutta mitään uutta ei ole tapahtunut tai syntynyt vuosikymmeniin. Olen käynyt siellä kyläilemässä, mutta mieluummin otan selkääni, kuin ostan sieltä talon.