Ydinvoiman puolesta ja vastaan on hankala löytää tietoa, joka ei olisi sidoksissa joko puolustajien tai vastustajien intresseihin. Tunteisiin vetoavaa propagandaa on ollut runsaasti tarjolla vuosikymmeniä. 
Olipa itse asiasta mitä mieltä tahansa, niin tämä kirjanen on suositeltavaa luettavaa. Kirjoittajien vastaus kysymykseen on selkeä kyllä, mutta he eivät kehota välttämättä kannattamaan ydinvoimaa. He ovat tulleet tutkimustyössään tulokseen, että ydinvoima on välttämätön paha ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ja haastavat lukijan etsimään virheet tekstistä tai olemaan muuten eri mieltä.
Korhosen ja Partasen teesin mukaan energiantuotannon muodot on jaettu ja voidaan jakaa hyvien ja pahojen leiriin. Heidän mukaansa ydinvoima on väärässä leirissä ja se tulisi niputtaa uusiutuvien energianlähteiden kanssa hyvien joukkoon. Lisäksi he arvioivat, että kaikki uusiutuviksi laskettavat eivät hyvisten joukkoon kelpaa.
Korhosen ja Partasen kirjanen on lyhyt pamfletinomainen kiistakirjoitus, joka keskittyy murentamaan ydinvoiman vastustajien argumentteja. Juuri muuta ei noin kahdeksankymmenen sivun kirjasessa sitten ehditäkään tehdä. Tekijät kuitenkin kertovat, että syksyllä on luvassa laajempi tietokirja aiheesta. Tämä olikin siis traileri! Ja hyvä sellainen se kieltämättä on. Odotukset ovat korkealla, sillä perusteellinen ja tasapuolisesti asiaa tarkastelava tietokirja aiheesta tuntuisi olevan kovasti tarpeellinen. Sekä ydinvoiman vastustajat että kannattajat ovat saarnanneet kuorolle, joten huonotkin argumentit ovat usein menneet läpi. Kaikilta osapuolilta on lupa vaatia parempia perusteluja väitteilleen.
Ydinvoima on suhteellisen kiistattomasti tehokas tapa taistella ilmastonmuutosta vastaan, mutta onko muita, tarpeeksi vakuuttavia argumentteja sitä vastaan? Onko ydinvoima välttämätöntä vai voidaanko ilmastonmuutos torjua ilman sitä? Näihin kysymyksiin ei tästä kirjasesta vielä saada selkeää vastausta, mutta tekijöiden paneutuminen on silti kunnioitettavaa.
Ydinvoiman kehittämistä puhtaammaksi ja turvallisemmaksi hankaloittaa kirjoittajien mukaan pahasti jo ydinenergialaki. Esimerkiksi ydinjätteen käsittely ja uudelleenkäyttö loppusijoittamisen sijaan ja uudenlaisten reaktorien rakentaminen on tehty lainsäädännöllä lähes mahdottomaksi, joten ydinvoiman vastustajat ovat kohtalaisen vahvassa asemassa. Ainakin Korhosen ja Partasen mukaan ydinvoiman kannatuksessa on kuitenkin tapahtumassa käänne ja sen suosio kasvamassa.
Ydinenergia tarjosi 50-luvulla lupauksen uudesta, ihmeellisestä maailmasta ja hiukan samanlaisia odotuksia asetetaan kirjoittajien mukaan nyt uusiutuvaan energiaan. Ydinvoima ei ollut aivan odotusten mukainen ihmeidentekijä, eikä uusiutuvistakaan siihen välttämättä ole. Esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon tarvittavien harvinaisten maametallien riittävyys ja louhimisen aiheuttamat ongelmat sekä tuuli- ja aurinkovoiman vaatimat suuret maa-alueet ovat kirjoittajien mukaan ongelmia, joihin ei ole vielä kunnollista ratkaisua. Lisäksi uusiutuviin energianlähteisiin laskettava bioenergia tuo mukanaan omat ympäristöongelmansa. Partanen ja Korhonen syyttävät ympäristöjärjestöjä jumahtamisesta ydinvoiman vastustamiseen silkasta vanhasta tottumuksesta, vaikka siihen ei enää ole perusteita.
”Kun ilmastonmuutos nousi 1990-luvulla huolenaiheeksi ydinvoiman ja ydinaseiden ohi, järjestöjen ja puolueiden oli pakko reagoida. Ydinvoimavastaisuus ei kuitenkaan kadonnut niiden DNA:sta. Uusi vihollinen vain sovitettiin entisen rinnalle”, kirjoittajat toteavat ja kritisoivat esimerkiksi Vihreiden jyrkkää suhtautumista ydinvoimaan. He kysyvät, olisiko puolue sittenkin saanut enemmän aikaan ilmastonmuutoksen torjunnassa jos olisi jäänyt hallitukseen ja ajanut uusiutuvaa energiaa ydinvoiman rinnalle?
Kaikki osapuolet vetoavat erilaisiin tutkimustuloksiin asiansa ajamiseksi ja tieteellisten argumenttien loppuessa siirrytään usein kylvämään epävarmuutta. Korhonen ja Partanen käyvät läpi lukuisia tapauksia, joissa ympäristöjärjestöt ovat tulkinneet ja esitelleet tutkimustuloksia tarkoitushakuisesti.
”Todellisuudessa ydinvoima aiheuttaa merkittävästi vähemmän vahinkoja kuin fossiilisten polttoaineiden tai biomasssan polttaminen ja siitä seuraavat saasteet. Tähän tulokseen tullaan jopa Greenpeacen omissa selvityksissä. Näiden perusteella voi arvioida, että jos ydinvoimalla voitaisiin korvata edes Euroopan suurimmat hiilivoimalat, Tshernobyl-luokan onnettomuus kerran kymmenessä vuodessa olisi selvä kansanterveydellinen parannus”, kirjoittaja tykittävät.
Ympäristöjärjestöjen on kirjoittajien mukaan joko uudistuttava tai sitten tarvitaan uusi ympäristöliike.
”Merkkejä jonkinlaisen ’ekomodernistisen’ tai ’kirkkaanvihreän’ liikkeen noususta on jo. Ydinvoiman kannatus ympäristönsuojelijoiden keskuudessa on jatkuvassa kasvussa, teknologiaan ylipäätänsä suhtaudutaan aiempaa suopeammin ja köyhyyden poistamisen, tasa-arvon lisäämisen ja ympäristötuhojen vähentämisen nähdään tarvitsevan enemmän – ei vähemmän – energiaa ja tuottavuutta”, he toteavat.
Lukija jää tosin kaipaamaan lähdettä myös väitteelle siitä, että ydinvoiman suosio kasvaa jatkuvasti ympäristönsuojelijoiden keskuudessa.
Kirjoittajien näkemys on provosoiva, mutta selväjärkinen näkökulma tärkeään ja polttavan ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjasen perusteella on vaikea vielä täysin vakuuttua siitä, että ydinvoima on välttämätöntä maailman pelastamiseksi, mutta ajatuksia se kyllä herättää. Erityisesti kirjanen jättää odottamaan kahta asiaa. Ensinnäkin odotukset samojen kirjoittajien syksyllä ilmestyvää perusteellisempaa tietokirjaa kohtaan on ladattu korkealle. Nyt julkaistu lyhyt teksti ei jätä tilaa kunnolla kertoa, että miksi se ydinvoima tarkalleen ottaen on niin hieno asia. Kaiken tilan vie sen todistelu, että ydinvoiman vastustajat ovat väärässä. Sitäkään tuskin kukaan kiistää, etteikö ydinvoima olisi monella tavalla ongelmallinen energianlähde, mutta on mielenkiintoista lukea perusteellisempi kirja siitä, onko se todellakin välttämätön paha.
Pasi Huttunen