Olisi ehkä olettanut, että Nummirockin toisen illan pääesiintyjä olisi ollut W.A.S.P., mutta tämä kasarilegenda soittikin yleisölleen – ja ehkä ikääntyneelle jäsenistölleenkin – armollisesti jo puoli kymmeneltä illalla. Vanhat hardrockjyrät ovat tehneet paluuta näyttävästi jo useamman vuoden ajan, mikä lienee osittain Mötley Crüen Törkytehdas-elämäkerran sekä siitä vauhtinsa ottaneen paluukiertueen ansiota.
Tottahan on, että edellä mainittua yhtyettä lukuun ottamatta uutta tai ainakaan varteenotettavaa materiaalia näiltä uudelleenvirityksiltä ei juuri ole tullut. En silti suostu näkemään tätä dinosaurusten paluuta kovin huonona asiana. Onhan se nimittäin aika mahtavaa katsella auringonlaskua vasten, kun W.A.S.P. soittaa Wild Childia. Nostalgiallakin on oma arvonsa. Toisaalta niin oli kyseisellä keikalla musiikillakin.
Rockpoliisin sijaan paikalle olisi kaivattu muotipoliisia, sillä muun bändin luottaessa hillittyyn versioon glam- ja hardrockpukeutumisesta, herra Blackie Lawless oli ilmeisesti sekoittamut oman pukukaappinsa Kauhajoen pesäpallojoukkueen pukukoppiin. Mustan t-paita/farkkuosaston päälle oli nimittäin eksynyt jotain, joka näytti polvisuojilta ja -sukilta. Jokainen taaplaa tyylillään, mutta niin kovaa vauhtia ja useita vaaratilanteita ei lavalla kuitenkaan nähty, että kyseinen viritelmä olisi ollut tarpeen
Bändi oli erittäin kovassa tikissä ja nokkamiehenä kitaroiva sekä laulava Blackie Lawless tuntui yltävän jopa korkeimpiin nuotteihin, mikä ei monelta lähes kuusikymppiseltä rocklaulajalta kovin hyvin onnistu. Mitään erikoista itse konsertti ei tarjonnut, mutta perushyvän keikan hienoilla soundeilla. Miksaus oli erinomainen, ja Nummirokcin päälava-aluetta reunustava kuusikko tuntui parantavan akustiikkaa entisestään. Harvoin pääsee kuulemaan noin hyvin äänentoistollisesti toteutettua ulkoilmakeikkaa.
Biisikattauksesta ei ole juurikaan mainittavaa; W.A.S.P. soitti turvallisen – joskin hyvän – hittikimaran, jonka aikana kuultiin edellä mainitun Wild Childin lisäksi muun muassa tutut I Wanna Be Somebody, Animal (Fuck You Like a Beast) sekä L.O.V.E. Machine. Yleisön laulatusta harrastettiin tosin hieman liikaa, sillä olisin mielelläni halunnut kuulla I Wanna Be Somebodyn kertosäkeen yhtyeen vokalistin tulkitsemana, vaikka komeasti se myös yleisöstä lähti. Pieniä epäilyjä yleisöltä tosin heräsi siitä, että osa keikasta olisi tullut taustanauhalta, mutta tämä jääköön ainoastaan arveluiden varaan.
Lawlessin lisäksi bändissä ei ole jäljellä ainuttakaan alkuperäisjäsentä, mutta nykyisellä kokoonpanolla (Lawless – laulu ja kitara, Mike Duda – basso, Doug Blair – kitara ja Mike Dupke – rummut) homma sujui mallikkaasti. Vanhojen setien yhtyeeksi W.A.S.P. ei kuitenkaan ole jäänyt, sillä jäsenistön syntymävuodet kattavat kolme vuosikymmentä. Huomattavaa keikalla olikin, että vanhin jäsen, Blackie Lawless, jaksoi heilua eniten muun ryhmän rokkaillessa hieman maltillisemmin.
Juurikin lavashow jätti toivomisen varaa. Setti oli todella riisuttu, ja ainoa visuaalinen jippo laulajan polvitoppauksia lukuunottamatta oli iso W.A.S.P.:in taustalakana. Kyllähän tuollaisella keikalla soisi näkevänsä jonkinlaista pyrotekniikkaa tai vastaavaa visuaalista buustia. Onneksi musiikki oli kuitenkin niin laadukkaasti esitetty, että se pärjäsi omilla ansioillaan.