Joensuun kaupunginteatterissa nähtiin voimakkaita tunteita ja pukuloistoa, kun kevään suurproduktio Anna Karenina tuli ensi-iltaan helmikuussa. Ohjaaja Aino Kivi on modernin musiikin ja AV-tekniikan avulla tuonut Leo Tolstoin klassikkoromaanin tuskallisen rakkaustarinan lähelle nykykatsojaa.
Anna (Mirva Kuivalainen) kärsii rakkaudettomassa avioliitossa kylmän Aleksei Kareninin (Hans Stigzelius) kanssa. Kun hän tapaa nuoren ja komean kreivi Vronskin (Olli Haataja), intohimo pakottaa Annan aviorikokseen. Seurapiirit kuhisevat, herra Karenin ottaa eron uskottomasta vaimostaan, Anna menettää poikansa huoltajuuden ja kaikki päättyy traagisesti.
Samaan aikaan Levin (Petteri Rantatalo) on toivottoman rakastunut nuoreen Kittyyn (Laura Kaljunen), joka turhaan haaveilee Vronskista eikä siksi suostu Levinin kosintaan. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, ja lopulta sydänsurustaan toipunut Kitty näkee Levinin uudessa valossa.
Yhteiskunnallisesta kritiikistään tunnettu alkuperäisteos on tähän näytelmään riisuttu romanttiseksi ja tunteelliseksi ihmissuhdedraamaksi. Romaanin tunteva katsoja voi nähdä vilauksia Tolstoin yhteiskuntapoliittisista ajatuksista seurapiirikuvauksessa, joka ruhtinatar Tverskajan (Maarit Ryynänen) johdolla yltyy juopottelun ja juoruilun täyttämäksi farssiksi, sekä herra Kareninin uskotonta naista koskevassa julistuksessa.
Kareninia näyttelevä Hans Stigzelius nouseekin näytelmän suurimmaksi tähdeksi herättäessään virkaintoisen tosikko-Aleksein eloon. Onko Karenin tylsä, tunteeton ja välinpitämätön vanha ukko vai sittenkin väärinymmärretty, uskollinen ja rakastava aviomies? Hahmon kehitys noudattaa romaanin linjaa ihailtavan pilkuntarkasti alusta piinaavaan loppuun saakka.
Muitakin suuria näyttelijäsuorituksia Anna Kareninassa on. Joensuun kaupunginteatterissa vieraileva muusikko-näyttelijä Laura Kaljunen paitsi esittää uskottavasti lapsellista Kittyä, myös laulaa kolme henkeäsalpaavan kaunista kappaletta. Oopperalaulaja Adelaide de Pattin roolissa esitetty Dido’s lament on osuvasti upotettu osaksi näytelmässä tapahtuvaa konserttia niin, että yleisökin pääsee osallistumaan ansaittuihin suosionosoituksiin Kaljuselle.
Päähenkilöä Annaa esittävän Mirva Kuivalaisen työ herättää aluksi ristiriitaisia tunteita. Onko Annan todella tarpeellista olla näin ylidramaattinen voihkija? Kun tuska alkaa kasvaa ja järki sumentua, Kuivalaisen suoritus pääsee todella oikeuksiinsa. Painajaisten kauhuissa pyörivä Anna on rintaapuristavan vaikuttava.
Annan painajaiset, kuten myös alusta loppuun mukana kulkeva juna-motiivi ja kiihkeä ratsastuskilpailukohtaus, saavat apua erinomaisesti toteutetusta audiovisuaalisesta tekniikasta. Kankaalle heitetään kuvia, videoita sekä tekstiä ja äänimaailmassa kuullaan hevosten hirnuntaa ja veturin vihellystä. Vaikka teatterin lavastuksessa onkin haastavaa käyttää peilejä, niitä tuodaan tähän näytelmään rohkeasti ja onnistuneesti. Äänitettyjen vuorosanojen käyttö painajaiskohtauksissa on erityisen toimiva keksintö luodessaan järjetöntä, toiston täyttämää unitunnelmaa.
Aino Kiven Anna Karenina on kaikin puolin viihdyttävä parituntinen. Puvustus ja maskeeraus on tehnyt valtavan työn, ja Anna nähdään lavalla toinen toistaan häikäisemmissä, mustasta syntisen punaiseen vaihtuvissa puvuissa. Nykyaikaisen konemusiikin tahdissa hytkyminen tuntuu vähän irralliselta ja tarpeettomalta, mutta muuten näytelmä on modernisointeineenkin onnistunut ja tuore versio suuresta venäläisklassikosta.