Visuaalisesti upea tulkinta lastenklassikosta

Lastenteatteri Joensuun kaupunginteatterilla on hallussa hyvin, jopa erinomaisesti. On jännittävää seurata kuinka siellä saadaan vuosi toisensa perään juuri lastenteatterin saralla yhdistettyä hienosti taiteellinen korkeatasoisuus ja esityksen viihteellisyys. Aiemmin Metsäjätin samalle lavalle toteuttaneen vierailevan ohjaajan Aleksis Meaneyn tulkinta klassikkoasemaan jo nousseesta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta tekee vaikutuksen ennen kaikkea visuaalisella näyttävyydellään, mutta ei siitä muutenkaan paljoa moitittavaa löydy.
Kalevala on tuttu eepos suomalaisille ja useimmille lienee tuttu myös koiraversio siitä. Kunnas on tavallaan uskollinen alkuteokselle, mutta ottaa tarpeen mukaan vapauksia muokatessaan teosta lapsille sopivaksi. Aino ei hukuttaudu eikä Pohjolan isännän päätä hakata irti. Itse perustarinaakin on muokattu tarinaksi siitä, kuinka eläimistä koirat kesytettiin, mutta kissoja ei.
Toisaalta sitä voi tietenkin ajatella vertauskuvallisestikin, jolloin ollaan kohtalaisen uskollisia alkuperäiselle kansalliseepoksen tarinalle, jossa vanha maailma lopulta tekee tilaa uudelle. Lisäksi sudet jäävät häviäjiksi ja marginaaliin myös Koirien kalevalassa. Siitäkin voi helposti hakea vertauskuvallisuutta.

Ohjauksesta, koreografioista ja musiikista vastaava kolmikko Meaney, Ari Numminen ja Petri Tiainen tekevät vakuuttavaa jälkeäj ja osa-alueet kannattelevat luontevasti toisiaan. Esimerkiksi Sammon taonta on toteutettu upeasti. Kaikessa spektaakkelimaisessa yksinkertaisuudessaan erityisen hieno on myös tanssillinen kohtaus, jossa Ilmarinen kyntää kyisen pellon.
Esitys on reilun tunnin mittaisena juuri sopivan mittainen. Hauskana ja yllättävänä koukkuna heti esityksen alkupäässä on Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta, jossa Joukahainen (Petteri Rantatalo) on tangomies ja Väinämöinen räppää. Ratkaisu yllättää ja kontrasti on kiehtova tässä oudossa uuskonservatiivisuuden ajassamme. Ja se räppihän sujuu Väinämöisen roolin tekevältä Hans Stigzeliukselta kohtalaisen hyvin. Myötähäpeässä ei tarvitse kieriskellä lainkaan.
Samalla kohtauksen kulttuurinen resonointi on ilahduttavaa. Esimerkiksi Orffit ovat Haloo Kalevala -levyllään jo tehneet hienon räppibiisin kilpalaulannasta. Ilmeinen mielleyhtymä räppibattleen syntyy Kalevalasta helposti.

Näyttelijöistä Stigzelius on tapansa mukaan hyvä, mutta hänen potentiaalistaan tuntuu osa jäävän käyttämättä. Toivottavasti kyse oli vain ensi-iltajäykkyydestä. Mirva Kuivalainen on Louhen roolissa juuri sopivan dramaattinen viemättä touhua kuitenkaan yli. Monelle pienemmälle katsojalle Louhi oli selvästi vähän jännittävä. Mieleenpainuva roolityö. Maria Sarkkinen ottaa lavalla ollessaan tehokkaasti ja onnistuneesti koko tilan ja yleisön haltuun. Siinä mielessä olisi tuskin parempaa valintaa voitu tehdä Lemminkäisen esittäjää valitessa.
Kaiken kaikkiaan Koirien Kalevalassa rakennetaan selkeä, hauska, johdonmukainen ja helppo palapeli näyttelemisestä, tanssista ja musiikista. Viihteellisenä ja kevyenä, mutta hienovaraisesti kulttuuriperintöä yleisölle ujuttavana esityksenä se lumoaa sekä lapsen että aikuisen.