Maalaisromantiikkaa, rautalankarokkia ja hikipisaroita tihkuva teos meni ja voitti Cannesissakin palkinnon ja elokuva on viimeistellyllä, kunnianhimoisella tyylillään palkintonsa ansainnut.
Kamera kulkee huomattavan rohkeasti lähellä henkilöitä ja tekee kuvakulmista kiehtovia. Se sallii ikään kuin astua henkilöiden ulkokuoresta läpi ja tarkastella heitä läpikotaisin. Elokuvan musiikki on huoliteltua ja tarkoin sommiteltua. Raijan laulu häissä yllättää heleällä soinnillaan.
Milonoffin näyttelijäntyö äimistyttää – hän imeytyy rooliinsa syvällisesti ja hänen karismansa hohtaa kuin valoaura hänen ympärillään. Jokainen hänen eleensä hämmästyttää varmuudellaan ja aitoudellaan. Myös Lahti ja Airola kuljettavat roolinsa vakaasti ja uskottavasti – heidän hahmoihinsa ei kuitenkaan sisälly yhtä voimakasta hohtoa kuin Milonoffin rehentelevään tyyliin.
Hymyilevä mies tuo mieleen Quentin Tarantinon, Jim Jarmushin ja Aki Kaurismäen elokuvat mutta on yhtä aikaa vahvasti oma itsensä. Musiikki soljuu lempeästi ja tunnelma pysyy korkealla koko puolitoista tuntisen. Elokuva on takuuvarmasti suosittelemisen arvoinen. Se sopii kaikille ja silti siitä voi jokainen löytää omaan erityiseen makuun sopivia vivahteita. Siitä voi jopa ammentaa aineksia pieneen filosofiseen pohdintaan elokuvan jälkeen.
Teos on todellinen ammattilaisten taidonnäyte. On ilo nähdä suomalaista elokuvaa!