Pentagram, tuo yksi doom metallin vanhimmista runttausorkestereista, on julkaissut viimein uuden albumin useamman sekavan ja huuruisen vuoden jälkeen. Ghoulien ghouli Bobby Liebling on onnistuneesti kammettu ylös kryptastaan ja suden merkkiä käyttäen hän on nostattanut myös mukaansa ammoisen kepittäjän Victor Griffinin, joka viimeksi nähtiin tanssimassa Pentagramin ympärillä vuoden 1994 Be Forewarned -levyllä.
Bändi lähtee mukavasti rouhimaan heti ensimmäisestä biisistä eteenpäin saundeilla, jotka monella tapaa muistuttavat bändin kolmen ensimmäisen levyn kylmiä väreitä nostattavaa äänimaailmaa. Victor Griffin manailee kitarastaan ajoittain suorastaan selkäpiitä karmivia riffejä, jotka mustan tulen lailla nuolevat korvakäytäviä. Mutta jokin on silti pielessä. Aivan kuin palavan pelastajamme Bobbyn kurkkuun olisi jäänyt luun kappaleiden ja mädäntyneen lihan lisäksi myös hieman multaa.
Toki meidän täytyy hyväksyä se että Bobby alkaa jo olemaan melko kunnioitettavassa iässä ja vielä kun otamme huomioon kuinka kuluttavaa yöelämää tämä epäkuoleemme on elänyt ei ole lainkaan yllätys, että vuodet alkavat pikkuhiljaa kuulua. Äänet löytävät tiensä sinne minne kuuluvatkin, mutta niistä puuttuu se sama epäpyhä voima, jonka ne aikoinaan omasivat.
Last Rites kärsii jonkin verran heikosta sävellystyöstä ja ontuvista kappalevalinnoista. Tuntuu että albumilla on yritetty saada aikaiseksi jonkinlaista tyylillistä läpileikkausta bändin neljä vuosikymmentä kattaneesta urasta sekoittelemalla bändin 80-90-luvuille tunnusomaista okkultistisen painostavaa ja runnovaa heavy/doom metalia hard rockilla, joka sävytti enemmän bändin ensimmäistä epävakaata vuosikymmentä. Kummallakin tyylilajilla on puolensa, mutta tämän levyn tapauksessa genrekikkailut tuntuvat vain potkivan toisiaan polvilumpioihin. Myöskään crossoverit eivät oikein toimi, josta esimerkkinä raskaampi uusioversio Walk In The Blue Lightista, joka on mielestäni yksi bändin 70-luvun tuotannon hienoimpia kappaleita. Levyn lyhyen lopetusraidan All Your Sins (reprise):n funktio ajelehtii täysin ymmärrykseni ulkopuolelle. Jos tämän legendaarisen riffinpätkän henkiinherättämisen tarkoituksena oli varisuttaa historian kuolleita lehtiä, jättää se vain levyn loppuessa jälkeensä sekavasta tilasta kärsivän kuuntelijan.
Pentagramin tämän kertainen rituaali kärsii änkytyksestä, mikä vaikuttaa messun arvaamattomaan lopputulokseen. Helvetin kidasta purkautuu niin toivottuja pimeyden voimia kuin myös ärsyttäviä pikkupiruja sotkemaan paikkoja ja sytyttämään pieniä tulipaloja, joiden sammuttamiseen bändiltä ei juurikaan liikene aikaa. Albumi ei ole täysin menetetty tapaus, mutta se ei myöskään kykene kiipeämään samalle valtaistuimelle, jonka orkesteri aikoinaan hautakivistä rakensi.