Graveyard on göteborgilaisten muinaiseen ja rokkaavaan musiikkiin mieltyneiden viiksekkäiden herrasmiesten muodostama hard rock -kvartetti, jonka uusin levy tottelee nimeä Hisingen Blues. Hisingen Blues eroaa edeltäjästään allekirjoittaneen korvaan hieman kliseisesti ilmaistuna kypsemmillä sävellyksillään muodostaen kaikin puolin laadukkaan paketin. Bändin melko ilmeisiä esikuvia ei liene tarvetta ruveta erittelemään sen tarkemmin.
Bändi pörisee ja murisee koko levyn läpi miellyttävän vanhahtavilla, mutta orgaanisilla ja voimakkailla saundeilla, jotka kykenevät täysin kilpailemaan autenttisuudessaan esikuviensa kanssa saaden takuuvarmasti pitkätukkien housunlahkeet lepattamaan vuosikymmenestä riippumatta. Etualalla olevien kitaroiden maanläheisen rouheita soundeja kelpaa kuunnella. Kyseiset ääniaallot saavat viikset pörhistymään yltäkylläisellä muhkeudellaan, mutta niistä löytyy myös notkeutta taipumaan utuilevimpiin suvantokohtiin. Vokalisti Joakim Nilssonin moniulotteisesta ulosannista löytyy sielukkuutta, joka taipuu niin herkkään ja pehmeään fiilistelyyn kuin positiivisella tavalla repivän riipivään revittelyynkin.
Albumissa nousee erityisesti esille sen monipuolisuus. Peruslähtökohtana musiikille on perinteinen hard rock, mutta Hisingen Blues on paljon muutakin kuin perinteinen rymistelevä hard rock -levy. Graveyard dippailee aika ajoin huulipartaansa psykedelian värikkääseen ämpäriin, mutta päätyy myös silloin tällöin nyökkäilemään vanhojen progehirmujen suuntaan, mikä tuo levylle miellyttävää monipuolisuutta ja kuumotusta. Albumin tunnelmat vaihtelevat voimarockista bluesiin, etelävaltioiden boogieen sekä takaperinkäännetyillä vokaaleilla varusteltuun aavemaiseen utuiluun, päätyen sukeltamaan klaustrofobisten riffien saattelemana aina alas Helvettiin kättelemään itse Luciferia.
Hisingen Blues soljuu luonnollisentuntuisesti kappaleesta toiseen ja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä ja rokkijalan vipattamassa. Yksi harvoja seikkoja, joista löytyy napisemisen aihetta on levyn kesto tai vaihtoehtoisesti kappalejärjestys. Itse koin albumin loppuvan kesken; 40 minuutin korvaorgasmia olisi voinut helpostikin pitkittää kymmenellä lisäminuutilla. Ongelma olisi voinut ratketa, jos levyn päätösraidan The Sirenin olisi siirtänyt esimerkiksi levyn puoliväliin ja päätösrallin paikan olisi ottanut joku nopeatempoisempi kappale, esimerkiksi albumin nimikkoraita. Mutta levyn nimikkobiisin lyriikoita lainaten: ”Nothing good lasts forever”.