Aurora on muun muassa Ilmiliekki Quartetissa ja Quintessencessa kannuksiaan ansainneen trumpetisti Verneri Pohjolan soololevy, ensimmäinen laatuaan. Suhteellisesta nuoruudestaan huolimatta Pohjola on ehtinyt soittaa monen kokoonpanon riveissä ja niittää kiitosta muusikonlahjoistaan, ja omiin nimiin julkaistu Aurora on luontevaa jatkoa uralle.
Pohjolan soitto on tosiaan hyvin persoonallista ja kaunista kuunneltavaa. Hänen pehmeä ja käheä sointinsa on omimmillaan pitkissä, pohdiskelevissa fraaseissa, joissa hyvin hallittu dynamiikka pääsee oikeuksiinsa. Mikään korkealta ja kovaa -tiluttaja Pohjola ei sen sijaan ole, eikä Auroralla kuullakaan tiukkaa groovea tai sorminäppäryysharjoituksia. Ennen kaikkea Pohjolan musiikki on hienostunutta joskin mahtipontista nykyjazzia, joka kumartaa myös klassisen taidemusiikin suuntaan. Äänimaailma on tarkoin harkittu ja ilmaisu täsmällistä, ja kuumimmista trendeistä ulos astuvan musiikin voi helposti uskoa kestävän aikaa hyvin.
Aurora esitteleekin Pohjolaa paitsi soittajana, myös säveltäjänä. Kaikki levyn kahdeksan kappaletta ovat Pohjolan omia sävellyksiä ja jokainen niistä on ikään kuin erillinen teoksensa. Ovathan kappaleet syntyneet pitemmällä aikavälillä, ja ainakin Askisto löytyy toisenlaisena sovituksena myös Ilmiliekin muutaman vuoden takaiselta levyltä. Auroran sävellyksiä ei ole tehty myöskään millekään tietylle nimetylle kokoonpanolle, vaan kappaleilla kuullaan vaihteleva joukko tämän hetken kovia jazzmiehiä. Kahdella kappaleella sähköbassoa soittaa Pohjolan hiljattain menehtynyt isä Pekka Pohjola, ja pasuunassa kuullaan Verneri Pohjolan veljeä Ilmari Pohjolaa. Lisäksi useammalla raidalla soittaa vielä kamarimusiikin puolella mainetta saavuttanut jousikvartetti Meta4, joka on ehkä hieman yllättävä mutta toimiva kiinnitys levylle.
Pohjolan omintakeinen, tunnistettava tyyli pitää huolen siitä, että Aurora pysyy koossa kautta linjan. Ajoittain hän on äänessä yksin, ajoittain vyörytystä tulee koko orkesterin voimalla, ja kaiken kaikkiaan puuskittain eteenpäin pyrähtelevä ja välillä paikalleen rauhoittuva musiikki on kuin ajatuksesta ja tunnelmasta toiseen polveilevaa tajunnanvirtaa, hajoamatta missään vaiheessa kaoottiseksi sotkuksi.
Hyvältähän sellainen kuulostaa.