Ehkä kuluneen vuoden teatteriannoksestani liikaa on ollut Kristian Smedsiä. Matti Tolvasen Torstai-ryhmälle ohjaama Yhä pimenevä talo (1995) oli vaikuttava kokemus, jossa tilan käyttö ja roolitus olivat upeaa koettavaa, mutta silti jokin tökkii. Teksti on hyvin tuttua Smedsiä ja ehkä siinä piilee ongelma. Näytelmässä on jopa keskustelupätkä, jonka Smeds on lähes suoraan kopioinut vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Jääkuvia-näytelmäänsä. Saa näytelmäkirjailija toki liikkua tekstistä toiseen kapeallakin alueella, mutta nyt sitä kyllä hierottiin katsojan kasvoille vähän liikaa.
On silti sanottava, että tässä tapauksessa näytelmän valinta on onnistunut erittäin hyvin. Esityspaikkana toimii Suurivaaran entinen kansakoulu Kontiolahdella 40 kilometrin päässä Joensuusta. Jo paikalle ajaessa meinaa toivo loppua kesken, kun perille vievä kapea hiekkatie vain jatkuu ja jatkuu. Paikalla saavutaan vähän ennen auringonlaskua, joten hämärtyminen antaa itsestään jo aavistuksia. Ja havuvoittoisen metsän ympäröimä vanha talo rehottavine pihapiireineeen on melko synkkä näky. Yleisöä on suositeltu pukeutumaan lämpimästi, koska talossa on kylmä.
Näytelmän kuluessa taloa on käytetty taitavasti osana esitystä. Takka, johon näytelmässä lisätään puita on oikea takka. Samalla puiden polttamisen ympärille rakentuva dialogi, alleviivaa hienosti tyhjää ja ankeaa tunnelmaa. Puita ei saisi polttaa, koska se on rahan polttamista savuna ilmaan. Toisaalta pyörätuolissa olevan vanhan naisen on myös vaikea hakea lisää puita. Mielessään kuulee kolean tuulen viheltävän vanhan talon ikkunoissa.
Toinen mieleenpainunut elementti näytelmässä ovat narisevat lattiat. Kun näytelmässä kuuluu yläkerrasta askelten ääniä, on joku oikeasti saapastelemassa yläkerrassa. Yhä pimenevän talon talon teksti herää tuollaisessa paikassa eloon upealla tavalla. Teatteri on toki paikkaan sidottua eri tavalla, kuin vaikka tv-viihde. Mikään ei silti estä viemästä teatteria sille sopivaan paikkaan. Esityspaikan valinnalla voidaan parhaimmillaan tuoda valtava lisäarvo teokselle. Torstai-ryhmän Smeds-tulkinnan lisäksi mieleen tulee takavuosina Joensuussa vanhassa teurastamorakennuksessa esitetty Reservoir Dogs.
Yhä pimenevä talo on kahden naisen näytelmä, joka pelaa muutenkin varsin pelkistetyllä kuvalla. Sen vuoksi voisi kuvitella, että jännite on vaikea pitää ehjänä. Siksi on helpottavaa, että Suvi Laaninen ja Satu Niskanen tekevät niin hienoa työtä. Joitakin harvoja hapuiluja lukuunottamatta ote pysyy koko ajan tiukasti näytelmän todellisuudessa. Niskasen näytelmään tuomat kontrastit ovat jännittäviä, sillä hän ei näytä ihmiseltä, joka pitää tapanaan uhkailla toisia saksilla. Laaninen puolestaan uppoutuu ihailtavasti katkeran vanhan naisen osaan.
Näytelmän alku tuntui hiukan tehottomalta. Hektisessä nykyajassa tuntuu loputtomalta ajalta, jos näytelmällä menee vartti, ennen kuin se imaisee mukaansa. En toisaalta tiedä. Ehkä aloitus oli verkkainen ihan tarkoituksella. Ehkä vikaa löytyy enemmän hektisestä nykyajasta kuin näytelmästä.
Teksti ei ehkä ole Smedsin valikoiman helmi, mutta Tolvanen on saanut revittyä siitä paljon hienoa irti. Kuka väitti, ettei paskasta saa konvehteja.