Alussa piirretään kirjaimellisesti raja esittäjien ja yleisön välille ja tämä raja säilyy ehjänä suurimman osan näytelmää. Raja on paitsi esittäjien ja yleisön myös terveiden ja hullujen välinen raja. Hullujen puolella on hoitaja Ratchedin hyytävän totalitaarinen, hoivaavan irvikuvaksi kääntynyt yhteisö. Rajan ajoittaiset tietoiset rikkomiset eivät etäännytä katsojaa vaan tekevät esityksestä elävämmän.
Tänä vuonna perustetun ryhmän ensimmäinen esitys vaikuttaa melko pienen budjetin tuotannolta, mutta se kääntyy enemmänkin vahvuudeksi kuin ongelmaksi. Lavasteiden ja puvustuksen nuhjuisuus on paitsi taloudellinen kysymys myös tyylivalinta ja sopii esityksen tunnelmaan.
Ken Keseyn alkuperäistekstiin tarttuminen on melkoinen haaste kenelle tahansa ja ohjaajalle kuuluu kunnia jo rohkeudesta lähteä sitä tekemään. Sen lisäksi hän toki onnistuu hyvin. Esitys venyy tosin liian pitkäksi ja tiivistämisen varaa jää. Esimerkiksi kohtaus, josssa hullut karkaavat veneilemään on kokonaisuuden kannalta tarpeeton. Myös kohtaukset, joissa jättimäinen puoliverinen, päällikkö Bromden (Toni Riihiluoma) kuulee ääniä ovat hyvä yritys tarinan syventämiseksi. Lopulta jää kuitenkin sellainen tuntuma, että tarina ei itse asiassa kaipaisi sellaista syventämistä vaan hyötyisi enemmän nasevoittamisesta siltäkin osin. Kohtaukset jäävät irrallisiksi. Sen sijaan esityksen lopun Bromdenin pako mielisairaalasta on toteutettu tavattoman hienosti. Hän kävelee pois lavalta ja asettuu istumaan yleisöön.
Näyttelijäntyöstä ei ole pahaa sanottavaa. Työskentely on heittäytyvää, kouraisevan fyysistä ja ammattitaitoista. Jokainen näyttelijä kantaa osuutensa varmasti ja kyky muuntautua luontevasti hetkessä roolista toiseen tekee vaikutuksen. Iso osa esityksen lumosta tulee juuri siitä, kuinka paljon näyttelijät, etenkin Tiia Lyijynen ja Justiina Saari saavat ilmaistua ilmeillä, pienillä eleillä ja silkalla olemuksellaan. Jasu Parviainen tekee hyvää työtä ja on lohdullista, että hän ei yritä jäljitellä Jack Nicholsonin maneereja vaan tekee McMurphysta oman tulkintansa. Maanisuus uhkaa välillä käydä hiukan rasittavaksi, mutta Parviaisen taidosta ei jää epäilyksen varaa. Helmi Linnosmaa ei ole roolihahmoillaan erityisen keskiössä missään vaiheessa. Kenties sen vuoksi hän tekeekin niin suuren vaikutuksen väläytellessään välillä traagisen komiikan taitojaan Dale Hardingin roolissa. Ohjaajana Saari on selvästi sinut ryhmän kanssa ja yhteistyö toimii.
Dramaturgisista kompasteluistaan huolimatta Ihmisen teatteri tekee vaikuttavan, oman tulkinnan klassikosta. Ihan näinkään uskollinen ei alkutekstille olisi tarvinnut olla, mutta hieno esitys silti.