Vaimoni on toista maata: Kuinka ulkomaalaisiin tulee suhtautua?

Aluksi tunsin oloni kovin vaivaantuneeksi: Vieressäni istuvat keski-ikäiset nauroivat näytelmälle, joka ei minua huvittanut lainkaan. Tätäkö se sitten olisi koko näytelmän ajan, kun näyttämön keski-ikäiset esittävät keski-ikäisten huumoria, joka ei minua raukkaa naurata yhtään?
Joensuun kaupunginteatterin Vaimoni on toista maata -farssi kertoo neljästä keski-ikäisestä henkilöstä, joiden henkilösuhteiden kehitystä pääsemme seuraamaan parituntisen päivällisen ajan. Helena ja Janne (eli Hani ja Hani) ovat yhä vastarakastuneen oloisia ja suunnittelevat kiivaasti häitään. Janne on kutsunut kylään entisen opiskelukaverinsa Riston naisystävineen, mutta vaikeudet alkavat heti vieraiden saapuessa, kuten kunnon farssiin kuuluukin. Riston naisystävä on suuttunut Ristolle, eikä tämän vuoksi suostu sanomaan sanaakaan vieraisille saapuessaan.

Helena ja Janne päättelevätkin, että koska Riston nainen ei puhu, hän ei varmaankaan edes ymmärrä suomea, ja onhan naisella myös ulkomaalainen nimi, joten Veeran on pakko olla ”toista maata”. Tästä väärinkäsityksestä sitten alkaakin se näytelmän hauskuus, kun isäntäpariskunta yrittää parhaansa mukaan esiintyä monikulttuurisuutta arvostavina ja avarakatseisina kosmopoliitteina. Vuoropuhelussa tulevat esiin kaikki kliseet siitä, kuinka vieraskielisille tulee puhua, tärkeimpinä tyyleinä yletön elehtiminen ja äänenvoimakkuuden nousu.
Näyttelijät tulkitsevat roolinsa perinteiseen farssin liioittelevaan tyyliin, joten isäntäpariskunnan jatkuva hempeily vähän ällöttää, mutta toisaalta näiden rinnalla vierailijoiden jäätävä suhde näyttäytyy ihan luonnollisena. Välillä toiminta menee liiallisuuksiin, mutta liekö sitten ohjaaja Anne Rautiaisen ansiota, ettei se farssin hösellys kuitenkaan täysin ylitä ärsytyskynnystä.

Lavasteiden suloiset retrotapetit ja rekvisiitan vanhanaikaisuus yhdistyvät nykyajan ilmiöihin, kuten luomuruokaan ja Kaukasuksen poliittiseen tilanteeseen, joten näytelmästä on saatu hauskasti ajaton. Muita huomionarvoisia seikkoja ovat ainakin paikallisväritystä tuovat paikannimet ja mielenkiintoinen tanssinumero, joka varmasti nauratti koko yleisöä, joko aidon huvittavuutensa tähden tai siksi, että tunsimme myötähäpeää liian innokkaiden suomalaisten vuoksi. Mutta toisaalta, ei naurun syillä liene väliä, kunhan vain saa nauraa.