Petri Vähäsarja on julkaissut debyyttialbuminsa. Helmi Levyjen saatekirjeessä sanotaan: ”Hän tekee kaunista folkmusiikkia, jota kuunnellessa tulee oudon rauhallinen olo”. Minua tämä levy ainoastaan ärsyttää. – Hanna Savisaari, teksti
Vähäsarja haluaa kertoa tarinoita, mutta ne eivät oikein ota syntyäkseen. Sanoitukset ovat latteita. Tunnelmalliset kitarariffit ja melodiat ovat kieltämättä mukavia, mutta niiden varaan ei levyä kannattaisi rakentaa.
Albumin ”rauhassa kypsyttelyä” olisi kannattanut jatkaa niin kauan, että Vähäsarjan ääni ja sanoitukset kasvaisivat vakuuttavammiksi. Tällaisenaan rippikoulusöpö valkoisen nuoren miehen kivusta ja peloista laulaminen on luotaan työntävää. No, ensilevystä on hyvä jatkaa parempaan suuntaan.
Siinä missä tämän levyn tuottanut Joose Keskitalo toisinaan onnistuu, Vähäsarja haparoi. Absurdit kielikuvat ja rinnastukset eivät toimi, ja kenties groteskiksi tarkoitettu pään irtoaminen on pelkästään typerää. Jos sanoituksissa on hassuttelun taakse piilotettua syvällisyyttä, se jää minulta huomaamatta.
Yritän, mutta en pysty pitämään yhdestäkään levyn yhdestätoista kappaleesta. Vähäsarja lähtee vuorille, parkuu alla tähtösten ja tuulonen puhaltaa. Minä haluaisin kuunnella jotakin muuta, melkein mitä tahansa muuta.
”Sinä olet kuin tähtitaivas, joka päälle putoaa.
Sinä olet kuin känniläinen, joka junan vessaan laahustaa.”
Niin. Ei toimi.
Helmi Levyjen artistien joukossa on muuten pelkkiä miehiä. Ehkä kannattaisi laajentaa näkemystä.
Vähäsarja. Helmi Levyt 2015.