Ongelmien kärjistyessä erilaiset selviytymisstrategiat nousevat esiin, eikä jälki ole aina kaunista. Sama kaava on nähty monissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, jossa suku kokoontuu kiitospäivän aterialle ja vanhojen kaunojen noustessa pintaan on lopulta helvetti irti. Toisin kuin tyypillisessä amerikkalaistarinassa, ei Paavilainen kuitenkaan tarjoa onnellista loppua. Ihmisen loputtoman kyvyn selviytyä ja pysyä toiveikkaana hän kuitenkin saa esitettyä hyvin kauniisti. Ensimmäisen maailman ongelmien parissa näytelmä kieltämättä puhtaasti painii, mutta koskettavia kysymyksiä sieltäkin nousee.
Ohjaustyö onnistuu Pahassa äitipuolessa hyvin. Teksti on kohtalaisen vahva ja Paavilainen saa kaivettua roolit näyttelijöistä hyvin esiin. Mirva Kuivalainen on erinomainen mielessään siintävää kuvajaista perheestä tavoittelevana traagisena, elämän satuttamana, mutta silti sinnikkäänä hahmona. Anna Ojanne tekee vaikuttavan roolin Agnetana, vahvan naisen karikatyyrina. Ojanne saa puhallettua eloa niinkin onttoon hahmoon, joten saavutus ei ole vähäinen. Maria Sarkkisen ja vierailevan näyttelijän Anneli Mahlamäen näyttelemät nuoret naiset jäävät lopulta harmillisen ohuiksi hahmoiksi. Petteri Rantatalon esittämä uusperheen isä Otso jää myös karikatyyriksi.
Sen lisäksi, että näytelmän alku on kuin tuorekelmuun säilöttyä elämästä riisuttua normatiivisuutta, on näytelmän lavastus tuskallisen pelkistettyä skandinaavisuutta. Lavastusratkaisu kääntyy kuitenkin vahvuudeksi siinä vaiheessa, kun Paavilainen repäisee sen kelmun pois ja kaaos alkaa.
Kansallisteatterissa viime vuonna ensi-iltansa saanut Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan näytelmä saa arvoisensa tulkinnan myös Joensuun kaupunginteatterissa. Se ei kenties tuo pöydälle mitään uutta, mutta on hyvin toteutettu ja paikoitellen aidosti koskettava.