Synkkien vesien metallia
Oceanwaken esikoisalbumi voi olla vaikeaa sulateltavaa kolmen minuutin täsmähitteihin ja välittömästi korvaan juuttuviin melodioihin tottuneen kuuntelijan levylautasella. Vuonna 2009 perustettu luvialaisviisikko määrittelee musiikkinsa ”arktiseksi kokeelliseksi metalliksi”, eikä Kingdomilla tosiaankaan mennä siitä, mistä aita on matalin. Kappalerakenteet ovat progressiivisia, huutolaulu ja raskaat särökitarariffit flirttailevat äärimetallin eri alalajien kanssa, ja biiseillä on kestoa vajaasta viidestä yli viiteentoista minuuttiin. Tunnelmiltaan levy lähenee toisen kotimaisen metalliyhtyeen, Insomniumin, tuotantoa. Soppa on monista aineksistaan huolimatta kuitenkin varsin helposti nieltävissä, sillä kokonaisuus on yhtenäinen.
Vaikka viime vuoden puolella kaupalliseen levitykseen päässyt Kingdom onkin metallia, kuluu huomattava osa levystä varsin seesteisesti. Suvantokohtien kanssa vuorottelevat raskaat rypistykset. Niiden tehoa kuitenkin syö erityisesti rumpuja vaivaava soundimaailman heppoisuus: paikoin tehokeinona käytetty blastbeat-komppi kuulostaa lähinnä taputtelulta, eivätkä kitaratkaan jyrää aivan niin kuin pitäisi. Kontrasti kevyen tunnelmoinnin ja metallisen murskauksen välillä olisi paremmalla tuotannolla voinut kasvaa hyvinkin vaikuttaviin mittoihin, vaikka dynamiikkaa on nytkin kiitettävästi.
Suurimmassa osassa Kingdomilla ovat kitarat. Erilaisia soundeja on käytetty monipuolisesti, joskaan suuria yllätyksiä ei tule vastaan. Ambient-henkiset kaiut ja säröt luovat paikoin lähes toismaailmallisia äänimaisemia. Riffit ajavat asiansa, pääpaino on toiston ja tietynasteisen junnaavuuden kautta haetussa transsinomaisuudessa. Siellä täällä kuullaan varsin herkullisiakin kitaramelodioita. Yhtye soittaa napakasti, muttei intoudu sen sankarillisempiin yksilösuorituksiin. Eero Haulan ja V-V Laaksosen lauluosuudet jäävät suhteellisen harvalukuisiksi, mutteivät yksiulotteisiksi. Mainittujen herrojen ansiosta levyllä kuullaan niin matalaa murinaa, korkeampaa kärinää kuin puolimelodista huutoakin. Yhtye vaikuttaa kunnianhimoiselta myös sanoituspuolella, mutta epäselvän artikuloinnin vuoksi tekstien seuraaminen pelkältä korvakuulolta on hankalaa.
Kappaleiden pitkät kestot eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan antavat yhtyeelle tilaa varioida ja kehitellä musiikillisia teemoja. Esimerkiksi varttituntinen Aeon Trail nousee kunnolla siivilleen vasta toisella puoliskollaan, ja loppunostatus onkin yksi albumin kohokohdista. Eeppisten kappaleiden joukossa lyhyemmät raidat tuntuvat kuin alku- ja välisoitoilta, mikä toki palvelee levykokonaisuutta.
Vesi toistuu aiheena niin yhtyeen ja kappaleiden nimissä kuin itse sisällössäkin. Soundikokeilujen ansiosta musiikki tuntuu välillä kuuluvan kuin veden läpi, ja sävellykset vievät kuulijansa milloin meren keinuville aalloille, milloin pinnan alle vesimassojen puristukseen.
Yleisilme on synkkä, mutta siellä täällä on havaittavissa toivonpilkahduksia. Oceanwake onnistuu esikoisellaan yhdistämään lohduttoman ja lohdullisen, loihtimaan rankkasateen lomaan aavistuksen auringonsäteestä.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan taas taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti. Edellisen kerran praktikum järjestettiin vuonna 2011, ja senkin sato löytyy Uljaan verkosta.