Pedro Almodóvarin Iho jossa elän (La piel que habito, 2011) on espanjalaisohjaajan 18. elokuva. Almodóvar pysyy tyylilleen uskollisena: kyseessä on dramaattinen, yllätyksellinen ja katsojan tiukasti otteessaan pitävä jännityselokuva. Almodóvar on luonut vaikeasti hahmottuvan palapelin, jonka osasia katsoja yrittää yhdistellä.
Iho jossa elän kertoo plastiikkakirurgi Robert Legradista (Antonio Banderas), joka kehittelee laboratoriossaan keinoihoa. Samalla hän suree auto-onnettomuudessa menehtynyttä vaimoaan. Legradin kartanossa asuu myös tämän mystinen potilas, Vera Cruz (Elenya Anaya). Vera toimii kirurgille koekaniinina. Mukaan mahtuu vielä Legradin äiti Marilia (Marisa Paredes). Kaikilla päähenkilöillä on monimutkainen suhde toisiinsa. Erityisesti Legradin motiivit Veran suhteen mietityttävät alusta lähtien. Mitä epätasapainoisen oloinen kirurgi potilaastaan oikeastaan haluaa? Banderasin ja Anayan yhteistyö on uskottavaa. Tietty kipinä on koko ajan läsnä, olipa kyseessä sitten eroottinen kohtaus tai jännittynyt riitatilanne.
Elokuvan juoni vaikuttaa yksinkertaiselta. Kirurgi tutkii ja tekee testejä potilaallaan. Tapahtumat etenevät sujuvasti ja niistä on helppo pysyä perillä. Sitten alkaa Almodóvarille tyypillinen temppuilu ja juoni mutkistuu. Nykyhetki ja menneisyys sekoittuvat tiukaksi vyyhdeksi, joka puristuu yhteen ja hämmentää. Eri aikatasoilla liikkuminen saa pään sekaisin. Alussa kehitelty juonikin tuntuu hetkittäin katoavan. Tapahtumien syitä ja henkilöiden motiiveja paljastetaan pala kerrallaan. Jälkikäteen ratkaisu tuntuu lähes nerokkaalta, mutta elokuvan aikana poukkoileva tyyli rasittaa. Pahimmassa tapauksessa mielenkiinto tapahtumiin lopahtaa.
Visuaalisesti elokuva tarjoilee tuoreita ja perinteisiä ratkaisuja sopivassa tasapainossa. Erilaisilla kuvakulmilla leikitellään usein. Ne toimivat sekä henkilöiden välisten suhteiden kuvaajina että puhtaasti tunnelmanvälittäjinä. Haavoittuvaisen potilaan alisteista suhdetta kirurgiin vahvistetaan näyttämällä, kuinka Legrad valvoo Veran jokaista liikettä omista monitoreistaan. Elokuvassa on runsaasti myös lähi- ja ristikuvia, joista erityisesti jälkimmäisellä pelataan hyvin. Parhaiten ovat onnistuneet viipyilevät ristikuvat, jotka vihjaavat tulevasta kohtauksesta ja luovat sanattomia merkityksiä.
Äänimaailma on tarkoin harkittua. Tapahtumien taustalla vuorottelevat klassinen orkesteri, nykyaikainen, elektronisempi musiikki, sekä perinteisempi espanjalainen tanssimusiikki. Jouset, piano ja puhaltimet tuovat elokuvaan sen vaatimaa sävyä. Musiikki sulautuu tapahtumiin tarpeen vaatiessa saumattoman kauniisti tai jännittävästi, katsojan sykettä nostaen. Mieleenpainuvinta musiikillista antia elokuvassa on espanjalaisen Concha Buikan lauluesitys, joka liimaa katsojan penkkiin.
Iho jossa elän on sulattelua vaativa draama, joka avautuu hitaasti. Tietoja ripotellaan yksitellen ja laskelmoidusti. Juuri kun luulee ymmärtäneensä jotakin, seuraava käänne vyöryy päälle. Tapahtumia pitäisi vain katsoa, eikä yrittää järkeistää samaan aikaan. Juuri tässä piilee elokuvan haastavuus.
Ohjaaja: Pedro Almodóvar Pääosissa: Antonio Banderas, Elenya Anaya, Marisa Paredes Ensi-ilta: 14.10.2011 Alkuperäinen nimi: La piel que habito Kesto: 122 min Ikäraja: K15
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan syksyllä 2011 taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti.