Anna-Leena Härkönen on tunnettu rohkeudestaan tarttua teoksissaan suurten ja haastavien aiheiden käsittelyyn. Yksi tällaisista aiheista on äitiyden problematiikka. Teoksessa Avoimien ovien päivä avioeron syövereissä painiskeleva Asta käy läpi traumaattista äitisuhdettaan. Omaelämäkerronnallisessa teoksessa Heikosti positiivinen Härkönen taas kuvaa kaunistelemattomasti omaa raskausaikaansa ja synnytyksen jälkeistä masennustaan.
Härkösen uusimman teoksen Onnen tunnin peruskysymykseksi nousee hyvän äitiyden olemus. Se kysyy, saako äiti olla oma itsensä, epätäydellinen ja missä kulkee raja riittävän hyvän ja huonon äitiyden välillä. Asiaa lähestytään teoksen päähenkilön ja kertojan Tuulan kautta. Tuulan oma lapsuus on ollut onneton ja suhde äitiin aikuisiälläkin hyvin kompleksinen. Itse Tuula on kymmenvuotiaan Roopen äiti. Roopen isää ei ole eron jälkeen juuri näkynyt. Erosta on neljä vuotta ja Tuulan uutta suhdetta tatuoijamies-Harrin kanssa varjostaa se, etteivät he voi saada yhteisiä lapsia, koska Tuulan kohtu on poistettu. Siinä yksi syy, mikä saa Tuulan haluamaan sijaislasta ja kokemaan vielä kerran äitiyden. Hän haluaa lapsen, joka olisi yhtä paljon hänen ja Harrin kummankin. Ja kun hän lopulta tapaa toisen tulevista sijaislapsistaan, hän ajattelee: ”hänet on tarkoitettu minulle”.
Teos esittelee sijaisvanhemmaksi ryhtymisen prosessia, lastensuojelun käytäntöjä ja byrokratiaa PRIDE-kursseineen ja palavereineen sosiaalityöntekijöiden kanssa. Teos ottaa voimakkaasti kantaa huostaanottotodellisuuteen: huostaanotto tehdään usein liian myöhään, koska vanhemmille annetaan liikaa mahdollisuuksia. Teos sivuaa myös eroperheiden ongelmia ja nykyvanhemmuuden haasteita. Yhdeksi nykyvanhemmuuden piirteeksi kuvautuu vanhemmuuden suorittaminen, pisteiden keruu, josta päähenkilö Tuula toisinaan ärsyttävän itsepintaisestikin sanoutuu irti.
Kerronnaltaan Onnen tunti on härkösmäisen nasevaa, lyhytlauseista ja värikästä, vaikka näiltä osin se ei aivan aikaisempien teosten tasolle ylläkään. Kerronta sortuu myös usein selittämään liikaa, vääntämään rautalangasta sen sijaan, että näyttäisi ja antaisi lukijan hoksata punaisen langan. Toisinaan tuntuu kuin lukisi kaunokirjalliseen muotoon muutettua kasvatusopasta tai sijaisvanhemmuuden mainosta. Monilla henkilöhahmoilla tuntuu olevan teoksessa sanoman kannalta ilmeinen funktio, joka on ehkä syynä siihen, että he jäävät hieman teennäisiksi. Etenkin väsyneen yksinhuoltajaäiti-Leenan repliikit tuntuvat usein päälle liimatuilta, kuten hänen kertoessa Tuulalle, miten hän ”ei oikein jaksa olla hyvä äiti kun olis omakin elämä elettävänä”.
Henkilöhahmojen uskottavuus kärsii myös, kun lapsi laitetaan sanomaan asioita, jotka eivät lapsen suuhun sovi. Ei ole kovin uskottavaa, että huostaanotettu lapsi puhuisi pian sijaisperheeseen muuton jälkeen ”ekakodista” tai että kymmenvuotias lapsi sanoisi vanhemmalleen äksyttelynsä jälkeen: ”Sori. Sähän tiedät että mä oon aina sunnuntaisin kiree ku alkaa seuraavana päivänä koulu.”
Onnen tunti on monitasoinen kertomus äitiydestä ja tälläkin kertaa Härkönen onnistuu saamaan haastavan aiheen käsittelyyn tuoreutta ja uusia näkökulmia. Kertojan suhtautuminen huonona pitämäänsä äitiyteen on armoton. Hän ei suostu ymmärtämään tai antamaan synninpäästöä. Vastaukseksi huonolle äitiydelle teos ei kuitenkaan tarjoile kliseillä kuorrutettua idyllistä äitityyppiä vaan jotain ihan muuta. Teoksen suurin anti onkin sen nerokkaissa tavoissa kyseenalaistaa perinteinen äitimyytti. Jos Onnen tunti ei aivan uudista sitä, niin ainakin ravistelee voimakkaasti.
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava. 287 s
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan syksyllä 2011 taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti.