Kuva: Tampereen työväen teatteri 
Luin kirjan heti sen ilmestyttyä ja kokemus oli järisyttävä. Tapahtumat tulivat liian lähelle omaa kokemusmaailmaani. Nyt katselen lestadiolaismenneisyyttäni hieman etäämpää ja Tampereen Työväen Teatterin versio kirjasta sai aikaan ensi sijassa myötätuntoa sekä hilpeyttä kohdissa, joissa kukaan muu ei nauranut.
Teatteriversio oli varsin uskollinen kirjalle. Ensimmäinen puoliaika oli kirjaa hauskempi ja siinä käytettiin ehkä turhan paljon aikaa miespäähenkilön taustojen avaamiseen. Muuten eri elementit, kuten lasten nukkeleikit ja Aleksin blogikirjoitukset, olivat esityksessä hyvin tasapainossa. Toinen puoliaika oli lähempänä kirjan tunnelmaa, jossa tragiikka ja ahdistus elävät rinnan kauneuden ja tulevaisuudenuskon kanssa. Ja kaiken ylle nousee usko rakkauteen, joka on suurin eikä koskaan häviä.
Teatteriversion saarnamiehet olivat karmaisevan aitoja. Tilanne, jossa mustapukuiset miehet, men in black, tulevat Aleksin kotiin ja jättävät hänet, uskosta luopuneen, Saatanan haltuun, vei ajatukset 70-luvun hoitokokousvuosiin ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen kollektiiviseen psykoosiin. Toisaalta hoitokokoukset ja hengellinen väkivalta ole liikkeestä vieläkään hävinneet – ja tuskin häviävätkään, sillä siellä missä on (hengellistä) valtaa, on aina myös (hengellistä) väkivaltaa.
Taivaslaulun teemat eivät toki liity vain lestadiolaiseen liikkeeseen, vaan ne ovat yleispätevämpiä. Sen näkee esimerkiksi kirjan ja teatteriversion suosiosta: tuore pokkari näytti olevan 9. painos ja Työväen Teatterin 19. näytäntö oli loppuunmyyty ja teosta nähdään ainakin huhtikuulle asti. Yleisempiä tasoja saattavat olla esimerkiksi teoksen kieli, itse tarina tai naisen kehollisuus ja äitiys.
Topi Linjama