URA: Mahtava rokkikeikka, jossa myös näytellään

Jos menet katsomaan vain yhden näytelmän tänä keväänä, niin mene katsomaan Ura. Näytelmä ei kyllä ole aivan oikea sana kuvaamaan Jukka Moskuvaaran ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Poiketa ry:n viimeisintä tuotantoa. Parin vuoden takainen Hurtta Ilosaaren laguunin jäällä opetti odottamaan suureellisia eleitä Poiketa ry:ltä ja menneisyyttä esiin kaivava tarinankerrontakin jatkuu Urassa. Hurtassa vaihtoehtoinen toteutus muodostui kuitenkin rasitteeksi kokonaisuuden kannalta, kun taas Urassa se kääntyy selvästi vahvuudeksi.
Ura on monimediaisuudessaan melkoinen palapeli, joten siihen nähden ensi-ilta sujui hyvin vähällä hapuilulla. Joissakin siirtymissä oli havaittavissa jäykkyyttä tai ongelmia ajoituksessa, mutta pääpiirteissään ne hoidettiin todella hienosti. Näyttelijäkolmikko ei arkoja asioita sorkkivasta tekstistä huolimatta joudu spektaakkelilähtöisen toteutuksen vuoksi erityisen koviin testeihin, mutta Perttu Leinosen, Jaakko Tohkasen ja Timo Lavikaisen roolisuoritukset ovat sellaista perusvakuuttavaa kamaa, joka piti teoksen urallaan. Matalalentoon sen nosti tuotantoa varten kasattu bändi The Knight Riders, jonka muodostavat muusikot Laura Kaljunen, Antti Schroderus, Joona Räsänen ja Hanna Turunen. Bändiä ei esityksessä yritetä piilottaa, vaan sitä käytetään myös avustavissa rooleissa. Soittopuolella ei ole säästelty äänenvoimakkuudessa, mutta onneksi ei myöskään laadussa. Bändi oli aivan mahtava ja teki kasarihiteistä rohkeasti omat tulkintansa. Esimerkiksi versio Guns N’ Rosesin kappaleesta Patience oli oikeasti sykähdyttävä.

Kovin moni tuskin jaksoi ähertää yleisölle jaettujen korvatulppien kanssa, joten äänimaailma täytti aistit useassa kohtaa jättäen varsinaiset etualan tapahtumat musiikkivideon kaltaiseksi tukevaksi kuvastoksi. Ja se ei ollut huono asia. Itse Uran tarina on synkkä, kiinnostava, mutta melkoisen yksinkertainen ja pointit tulivat hyvin selväksi, vaikka tekstiä ei nostettukaan kovin etualalle. Nyt kokonaisuuden pitää kasassa ja liikkeessä juuri sen rock-keikkamaisuus, jota ei lainkaan vähennä esityspaikkana toimiva Kerubin sali.
Moskuvaaran käsikirjoitus näyttää pyrkivän ajatusten herättelyyn, sillä ratkaisuja tai edes ratkaisun yrityksiä se ei tarjoa. Tätä tullaan kutsumaan nostalgiateokseksi, mutta sitähän Ura ei oikeastaan ole. Jos nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä ja jonkin menneen aikakauden ihannointia, niin minä en sitä löytänyt. Ritari Ässien, MacGyvereiden ja Commodore 64:n ihastelupätkät Miami Vice –takit päällä välittyivät enemmän tarinan henkilöiden haaksirikkoutuvana nostalgiana, joka ei jätä huomiotta myöskään 80-luvun ihannoinnin mielettömyyttä. Loppuratkaisu viedään karnevaalihengessä tahallaan yli. Katsojan ei tarvitse uppouttua syvälliseen pohdiskeluun ennen kuin spektaakkelin jälkijäristykset ovat rauhoittuneet. Ja se tapahtuu vasta joskus kotona, jos tapahtuu.

80-luvun romahduksen lisäksi tuodaan ilmi myös nykyajan haaksirikko esimerkiksi hienosti toteutetulla kansanedustaja Tuulikki Ukkolan (kok.) ydinvoiman puolustuspuheella, joka edustaa suunnilleen samanlaista Ronald Reagan –henkistä maailmankuvaa kuin näytöksessä lainatut sitaatit Platoonista (1986). Oli ydinvoimasta mitä mieltä tahansa, Ukkolan argumentaatio on aivan hulvatonta.
Ura ravistelee monella tavalla. On aika vaikea määritellä tuntemuksiaan siinä vaiheessa, kun bändi tulkitsee The Scorpionsin Wind of Changea. Kyllähän siinä melkein kyynel vierähtää, mutta onko kyse pervosta nostalgiasta vai siitä, että se vain on niin helvetillinen biisi, vai kenties siitä, että Laura Kaljusen ääni nyt vain on upea?