Unelma tyhjyydestä

Teatteridilentanttien debyytti, Niko Rotkon ohjaama ja kirjoittama Ihana katastrofini – tarina huonosta uskosta pysäyttää katsojansa noin tunnin ajaksi perusasioiden äärelle. Näytelmän ytimessä on kysymys aktiivisesta elämästä. Se tutkii niitä olosuhteita, joissa ihminen päätyy luulemaan, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Vastuu omista valinnoista on kova, joten on usein helpompi vältellä elämistä. Voi sukeltaa ydinperheidylliin, suorittamaan työuraa tai vaikkapa omistaa elämänsä Zombie Massacre -nimisen pelin läpäisemiseen, koska siinä on sentään selkeät ja helposti ymmärrettävät säännöt.

Ilmassa leijuu jonkinlainen ajatus siitä, että 80-luvun lapsista moni jäi tyhjän päälle kun vanhat yhteisöllisyyden muodot murenivat eikä uutta syntynyt. Yksin suorittamisesta tuli normi. Näytelmää kehystetään 80-luvun ja 90-luvun lapsille tutulla kuvastolla. Tyhjä on täytetty loputtomalla suorittamisella, joka käy sietämättömäksi. Tyhjyys näyttäytyykin äkkiä unelmana paremmasta, vapaudesta.

Näytelmässä veljekset Rami (Tommi Kaplas) ja Jami (Antti Suvanto) ovat fyysisesti aikuistuneita avioeroperheen lapsia, joista toinen on paennut tietokoneiden maailmaan ja toinen yrittää menestyä osoittaakseen riittävänsä. Essi (Elina Selamo) on paennut tukahduttavaa ydinperheidylliä. Lopulta annetaan ymmärtää, että ihmisellä on menetettävänään vain häkkinsä seinät. Samalla kuitenkin operoidaan toivon tai toivottomuuden ulkopuolella. Häkin oven voi aukaista ja vapautua, mutta silloin ei ympäröivässä ilmastossa välttämättä selviä. Ei ole välttämättä ketään tai mitään tarjoamassa lämpöä. Vapauden valitseminen on riski, mutta olivat elämän olosuhteet mitkä tahansa, niin niihin voi valinnoillaan vaikuttaa. Tyhjyyttä ei löydy, mutta olosuhteitaan voi rakentaa uusiksi. Vastuu valinnoista kulkee mukana joka tapauksessa.

Rotkon näytelmä ei kenties tuo pöytään uusia ja mullistavia ajatuksia, mutta toteutus on korkeatasoinen. Näyttelijät tekevät kaikki työnsä hyvin. Erityisen mieleenpainuva on Selamon vähäeleinen, jopa koruton, mutta virtuoosinen suoritus. Myös Kaplas ja Suvanto tekevät vakuuttavaa työtä läpi näytelmän. Tukevissa rooleissa toimivat Katriina Hassinen, Anna Estola ja Liisa Kainulainen tuovat ilahduttavan lisän fyysisyydellään ja läsnäolollaan. Esimerkiksi kohtaukset, jossa kolmikko näyttelee tietokonepelin hahmoja ovat aivan mahtavaa katsottavaa. Näytelmässä toistuva lintukoreografia on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kaunis. Myös Raine Turusen musiikki tukee kokonaisuutta erittäin hyvin, eikä puvustuksesta ja lavastuksestakaan ole pahaa sanottavaa.

Dramaturgiasta löytyvät kenties näytelmän suurimmat ongelmat. Mihinkään kliimaksiin ei teosta oikein missään vaiheessa saada kunnolla nostatettua, vaikka puhutaan todella isoista ja varmasti jokaista yleisössä istuvaa koskettavista asioista. Lisäksi alkukohtaus, jossa Estolan, Hassisen ja Kainulaisen esittämät lapsihahmot vääntävät rautalangasta ihmisen tilaa jää harmillisen irralliseksi näytelmän kokonaisuudesta.

Kaikkiaan Ihana katastrofini on erittäin vakuuttava debyytti uudelta ryhmältä. Teatteridiletantit on laitettava seurantaan.

Pasi Huttunen