Ulvilan murhamysteeri

Ulvilan mysteeri taidokkaasti kuvattuna

Ulvilan murhamysteeri, Pekka Lehdon dokumenttielokuva Ulvilan murhasta on melkoinen täysosuma. Aihe on synkällä tavalla kiinnostava ja siitä on osattu ja uskallettu kertoa teknisesti ja dramaturgisesti ehjä tarina kadottamatta silti otetta todellisuudesta. Pienillä tarinankerronnallisilla keinoilla saadaan kokonaisuudesta vaikuttava ja aika ajoin hyvin koskettava. Lisäksi melkein kaikki olennaiset henkilöt on saatu haastateltavaksi, mitä voi jo sinänsä pitää merkittävänä dokumentaarisena saavutuksena. Dramaattisena aloituksena kuullaan tallenne hätäkeskuspuhelusta murhan tapahtuessa. Myöhemmin puhelu ja siitä tehdyt analyysit osoittautuvat avainasiaksi koko tarinan kannalta, joten pelkästä draamallisesta tehokeinosta ei ole kyse.

Joku murhasi Jukka Lahden 1. joulukuuta 2006 ja asiaa käsitellään edelleen. Välillä Anneli Auer on todettu syylliseksi ja välillä syyttömäksi ja dokkari tekee monilla esimerkeillä tuskallisen selväksi sen, kuinka huonosti jutun tutkinta on hoidettu. Tilanne on äärimmäisen traaginen koko uhrin perheelle, ja on vaikea edes kuvitella sitä myllyä, jonka läpi perheen neljä lasta on tungettu, ja tungetaan edelleen. Syntyy pelottava kuva siitä, kuinka tuulellakäyvä, kaoottinen oikeusjärjestelmä aiheuttaa tuomiota kohti jyrätessään suuria oheistappioita.

Lehdon elokuva ei kerro, kuka on syyllinen, mutta ei toisaalta jätä kovin epäselväksi, mitä mieltä Lehto itse on. Sympatiat ovat vahvasti Anneli Auerin puolella. Sen verran laadukas dokumentti on kyseessä, että se ei haittaa. Tarina kerrotaan selkeästä näkökulmasta ja paljastettuja faktoja tietoisesti valiten, mutta silti niin, että katsoja pääsee itse tekemään tulkintoja ja pähkäilemään mysteeriä.

Lopulta dokumentin arvo ei ole siinä, että murhamysteeriä päästään ruotimaan. Olennaista on sen avaama ikkuna oikeusjärjestelmään. Se ei ole mikään kaunis kuva, mutta siksi tarpeellinen. Samalla dokumentti näyttää hyvin raadollisen kuvan siitä, mitä tapahtuu kun oikeusjutusta tulee iso mediaspektaakkeli. Se kuva on vielä rumempi. Kun ollaan 2000-luvulla Suomessa ja iltapäivälehdessä on aukeaman juttu aiheesta kissankokoisella otsikolla ”Naispaholainen?”, niin on pakko nipistää itseään. Väkisin tulee mieleen, että kun Salakirjat on juuri saanut suomennettua ja julkaistua Heinrich Kramerin klassikon Malleus Maleficarum (Noitavasara) vuodelta 1486, niin jutun seuraavat todisteet syyttäjä luultavasti kaivaa sieltä?

Juttuun tuodut saatananpalvontasekoilut perustuvat lähinnä traumatisoituneiden lasten kertomuksiin ja on selvää, että lapsen muistin luotettavuus on joka tapauksessa äärimmäisen kyseenalainen. On vaikea välttyä myöskään ajattelemassa, että lapsen sijaisvanhemmilla on oma agenda ajettavanaan. Dokumenttikin vihjaa hienovaraisesti siihen suuntaan. Absurdiutta lisää se, että Auerkin on jossain vaiheessa jutun kulkua jo melkein tunnustanut rikoksen, koska ei omien sanojensa mukaan muista tapahtumien kulkua järin tarkkaan. Vanhimman tyttären tarinaa poliisi suoraan kyseenalaistaa ja lapsi kysyy itkien ja turhautuneena: ”miks mä sit näin väärin?” Samalla otetaan todesta vielä paljon pienempien lapsien vielä villimpiä tarinoita, joiden todisteeksi ei edes löydetä mitään järin uskottavaa. Ristiriita on räikeä.

Kuin ohimennen dokumentti huomauttaa, että Jukka Lahti puhui murhailtana pitkiä puheluita poliisin kanssa ja muita vastaavia seikkoja, jotka vihjaavat, että tutkinnassa on ohitettu melkoisen tärkeitä asioita, jotka suuntaavat epäilyksiä pois Auerista. Toisaalta Lehto jättää kertomatta sellaisia tosiasioita, jotka puoltaisivat Auerin syyllisyyttä.

Aueriin tai muihinkaan asianosaisiin ei mennä henkilönä järin syvälle ja kokonaisuuden kannalta ratkaisu on hyvä. Käsillä olevissa asioissa on aivan tarpeeksi dramatiikkaa ja kutkuttelevaa ristiitaisuutta sekä paljon sellaista, joka herättää isoja kysymyksiä yhteiskunnan tilasta.

Mielenkiintoinen kysymys on, mikä tämän dokumentin merkitys on meneillään olevan oikeuskäsittelyn kannalta ja olisiko ollut eettisempää odottaa oikeuden ratkaisua ennen dokumentin julkaisua. Toisaalta juttua on käsitelty jo tavattoman pitkään ja elokuvassa esiintyvä oikeuspsykologian professori Pekka Santtila toteaa perustellusti, että jutun jatkuminen näin pitkään kertoo yhteiskunnan epäonnistumisesta. Eikä ainakaan tämän elokuvan perusteella ole syytä olettaa, että oikeuskäsittely muutenkaan tapahtuisi millään tavalla neutraalisti. Jutun syyttäjä myöntää, että mielipidepohjalta ratkaisu tehdään, ja joillakin tutkinnassa mukana olleilla paistaa asenteellisuus haastattelussa melkoisen kauas.

Selvää on, että totuutta vailla epävarmuutta ei tästä asiasta koskaan saada selville. Mutta saatiin laadukas dokumenttielokuva kuvaamaan yhtä synkkää ja masentavaa, mutta tärkeää historian keskittymää.

Ulvilan murhamysteeri ensi-illassa 3. lokakuuta.