TERVEYDENHUOLTO – Kotiseudultaan Tarton yliopistosta kaksi vuotta sitten yleislääkäriksi valmistunut, 27 -vuotias Jakob Valdma on oikea kunnanisien unelma. Nuori, korkeakoulutettu ja työlleen omistautunut. Joensuuhun pian valmistumisensa jälkeen muuttanut Valdma on ehtinyt työskentelemään uuden kotikaupunkinsa lisäksi myös useissa ympäryskunnissa, kuten Liperissä, Nurmeksessa ja Outokummussa. Pitkät työmatkat eivät häiritse mielellään autoilevaa poikamiestä. Ajaessa on aikaa myös pohtia entisen ja nykyisen kotimaan terveydenhuoltojärjestelmien eroja. Monet asiat palaavat mieleen itäsuomalaisia pikkukaupunkeja kiertäessä:
“Yksi asia, josta pidän Suomessa on se, että pienissäkin paikoissa yritetään pitää ihmisten elämänlaatu hyvänä. Virossa, jossa on omalääkärijärjestelmä, lääkärit häviävät pikkupaikoilta kokonaan ja ihmiset heidän mukanaan.”
Virolainen omalääkärijärjestelmä perustuu Valdman luonnehdinnan mukaan toimintamalliin, jossa yksi lääkäri “arvioi, päättää ja hoitaa” kaiken potilaansa suhteen. Suomessa potilas hoidetaan aina tiimityönä. Lääkäreiden apuna toimivat terveydenhoitajat, fysioterapeutit, mielenterveyshoitajat ja muut erikoishoitajat. Muuten omalääkärin työ muistuttaa paljon yleislääkärin työtä. Maiden erot havainnollistuvat selvimmin arkisissa käytännöissä:
“Virossa yhdelle potilaalle on vähemmän aikaa, joten virheitä saatetaan tehdä kiireen vuoksi. Suomessa aikaa varataan riittävästi ja lääkärillä on ainakin jonkinlaiset esitiedot potilaasta. Kaikki on tietokoneella. Edellytykset tehdä hyvää työtä ovat olemassa.”
Valdma arvelee maiden merkittävimmän eron olevan suomalaisten puoluerajat ylittävässä halussa panostaa terveydenhuoltoon. Siihen on myös tarvittavat resurssit:
“Suomessa on rahaa paljon enemmän terveydenhuollossa. Ihmiset eivät jää hoitamatta taloudellisten mahdollisuuksien vuoksi. Rahaa löytyy aina. Virossa ihmiset kärsivät. Ei ole työvoimaa, eikä rahoitusta tarpeelliseen tutkimukseen. Suomessa ihminen voi ostaa halutessaan yksityistä palvelua, Virossa yksityinen puoli on marginaalinen.”
Taloudellisten erojen lisäksi myös kulttuurinen kuilu on huomattava itse järjestelmien sisällä. Valdman mukaan Virossa vallitsee jyrkkä hierarkia, joka on osittain neuvostoaikojen perintöä:
“Ylilääkäri on kuningas, sitten tulevat osastolääkärit ja niin edelleen. Nuoremman ja vanhemman lääkärin välit ovat kunnioittavat, mutta kielteiset. Ei ole esimerkiksi suotavaa mennä istumaan ruokalassa vanhemman lääkärin pöytään. Suomessa on toisin. Täällä lääkärit ovat avuliaita, ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. En ole koskaan saanut negatiivista palautetta. Virossa ei ole kollegiaalisuutta samalla tavalla. Se selittyy toki osaltaan jatkuvalla ylirasituksella, joka vaikuttaa henkilösuhteisiin. Suomessa töihin voi mennä hymyssä suin joka päivä, koska voi luottaa tiimin olevan aina tukena.”
Valdman kokemuksissa kuilu ei koske vain terveydenhuoltoa:
“Minua hämmästytti Suomessa aluksi ihmisten kohteliaisuus. Ihmiset katsovat silmiin ja kättelevät. Tapakulttuuri on niin erilainen. Suomessa ihmiset ovat kohteliaita, vaikka eivät pitäisikään sinusta. Tämä näkyy potilaissakin. Suhtautuminen on ollut aina myönteistä, positiivista uteliaisuutta. Jotkut saattavat kysyä, mistä olen kotoisin. Lääkäritaitojani ei ole koskaan kyseenalaistettu. Suomalaiset ovat ottaneet minut hyvin vastaan töissä ja töiden ulkopuolella. Olen siitä kiitollinen “
Hän korostaa puhuvansa vain yksittäisen lääkärin näkökulmasta, ei asiantuntijana. Suomalaisen ja virolaisen yhteiskunnan historialliset ja sosiaaliset erot heijastuvat monin tavoin potilaista. Suomessa länsimaiset elintasosairaudet, kuten kakkostyypin diabetes, ovat valtava ongelma. Myös muut tekijät vaikuttavat epäsuorasti ihmisten terveysongelmiin:
“Virolaisten terveysongelmat johtuvat pitkälti yleisestä huonosta elämänlaadusta. Esimerkiksi yksinhuoltajaäidillä, joka tekee kahta työtä pärjätäkseen, ei vain ole mahdollisuuksia pitää itsestään huolta. Suomalaisilla mahdollisuudet ovat, mutta ihmisillä on myös varaa ostaa jokapäiväinen viinapullonsa. Vaikutelmani on, että suomalaisilla on vaikeuksia nähdä elämän myönteiset puolet, asenne on kielteisyyteen taipuvainen. Tässä on selvä ero suomalaisten ja virolaisten välillä. Virolaiset ovat, jos ovat kielteisiä, koska joutuvat asumaan Virossa. Neuvostoaikojen varjo vaikuttaa vieläkin voimakkaasti.”
Valdma painottaa usein kuultua arviota, jonka mukaan suurin osa sairauksista voitaisiin ehkäistä, jos ihmiset eivät olisi niin laiskoja, vaan työskentelisivät terveytensä eteen:
“Tavallinen tapaus on 40 – 50 – vuotias suomalaismies, joka on ollut parikymmentä vuotta toimistotyössä. Hänellä on ylipainoa ja hoitamaton verenpainetauti. Sitten huomataan korkeat sokeriarvot, seuraavaksi tulee diabetes. Jos hän ei muuta tapojaan, edessä on sydäninfarkti ja sitten masennus. Ylipainoinen, puolikuntoinen ihminen ei enää pysty nauttimaan elämästä. Ihmiset eivät yleensä selittele elämäntapojaan, mutta saattavat etsiä tekosyitä toimimattomuudelleen, vaikka tietävät hyvin, mitä pitäisi tehdä. Ihmiset ovat tässä mielessä fiksuja.”
Virossa tilanne on ainakin vielä toisenlainen, sillä keskimääräisellä virolaisella ei yksinkertaisesti ole varaa nauttia alkoholia, lääkkeitä ja tupakkaa suomalaiseen tapaan. On pakko liikkua, koska ei ole autoa. Toisaalta Suomessa ihmisten erilaisuus on silmiinpistävää, monet pitävät itsestään huolta viimeiseen asti.
“Täällä kahdeksankymppiset mummot käyvät kavereidensa kanssa hiihtämässä. Se on ihmeellistä. Sellaista ei näe Virossa, koskaan.”
Suomalaisen järjestelmän suoranainen valuvika on Valdman mielestä suhtautuminen mielenterveysongelmien hoitoon. Rauhoittavia lääkkeitä käytetään liikaa ja ne aiheuttavat vakavaa riippuvuutta. Suomessa jopa joka kolmas potilas saattaa olla lääkeriippuvainen, Virossa mittakaava on olennaisesti pienempi:
“Suomessa tilanne on myös lääkäreiden virhe. Kirjoitetaan helposti koukuttavaa lääkettä, mutta ei varoiteta sen aiheuttavan riippuvuutta. Yleensä ongelma on se, ettei potilas halua auttaa itseään ja sellaisia tapauksia on paljon. Mielenterveyden hoidossa nykyinen toimintatapa on kuitenkin hyvin kyseenalainen.”
Valdma aikoo viettää Suomessa vielä ainakin kolme vuotta. Edessä on jonakin päivänä erikoistuminen neurologiksi. Tulevaisuus on avoin:
“Minulla on täällä Suomessa hyvä elämä, tältä pohjalta on turvallista jatkaa.”
Terveydenhuollon uudistaminen ansaitsee moniäänisen keskustelunsa. Muutoksia ajaessamme meidän tulisi muistaa nykyisen järjestelmämme vahvuudet.