Vaikka Henna oli luetellut parhaat tekosyynsä, soi hänen ovikellonsa perjantaina.
”Let’s go”, Jim sanoo eikä pysty täysin piilottamaan tilanteen räjähdysherkkyyttä hymynsä taakse.
Henna hymyilee takaisin kohteliaasti, se on maan tapa. ”Mitä pitää tehdä”, hän miettii ja pyörähtää kolmesti itsensä ympäri pienessä eteisessä ennen kuin kiskoo jalkaansa painavat saappaat ja heittää harteillensa raskaan maihinnousutakin. Paljon painavaa, jotteivät jalat irtoa maasta, ja paljon raskasta, jotta on lämmintä ja turvallista kävellä tienpientareita takaisin kotiin, jos Jim paljastuu raiskaajamurhaajaksi.
Sumu kulkee tien laidoilla, väistyy, antaa vanhan pick-upin valua vaivatta lävitseen. Henna ei ole tottunut tähän maahan: se tuudittaa tasaiseen tuttuuteen, kunnes yhtäkkiä metsän siimeksessä tie nousee pystyyn ja vuoret nostavat auton puiden yläpuolelle, kallion ja teräskaiteiden korkeuteen. He saattaisivat pysähtyä, juoda kahvit termospullosta ja nojailla auton keulaan, jos tilanne olisi toisenlainen. Mutta ei vielä. Nyt on auto, vuoristotie ja kaupunki, joka odottaa toisella puolella. Jim puhuu kanadalaisista havupuista ja Henna vastaa. Suomessa koivut loistavat valkoisina tähän aikaan vuodesta. On juhannustaikojen jälkeiset viikot ja yöttömät yöt yhä ihmisten hulluuden lähteenä.
Hämärä laskeutuu sumuun ja hiekkatie asfalttipintaan, joka juoksee loputtomien esikaupunkialueiden läpi. Lopulta Jim pysäyttää ränsistyneen varastohallin takapihalle. He liittyvät jonoon, jossa pillifarkkuihin ja converse-tossuihin verhoutunut massa tupakoi ja tyhjentää oluttölkkejä. Henna ja Jim näyttävät heidän joukossaan nyrjähtäneiltä, kuin olisivat mukana väärässä kohtauksessa. Ihmisten paineessa heidän on pakko painautua lähemmin vasten toisiaan. ”Nyt tai ei koskaan”, Jim miettii. He ovat hymyilleet toisilleen lähes vuoden, siitä saakka kun tuo hassusti englantia ääntävä tyttö ilmestyi metsätieteellisen tiedekunnan käytäville. Viehättävä vieras kaukaisesta maasta oli kerännyt kaikkien huomion ja oli kestänyt kuukausia ennen kuin Jim oli todella saanut Hennan katseen pysähtymään itseensä. Nyt hän ohjaa heidät sisään klubille, jossa bändi aloittaa jo. Ihmiset väistävät heitä. Hiki alkaa noroilla pitkin ohimoita ja selkämystä. Henna hymyilee joka kerta, kun vilkaisee takanaan seisovaa miestä, joka hikoilee lisää joka hymyllä. Sillä ei ole mitään väliä, missä välissä se tapahtuu ja kumpi liikkuu, mutta Henna taipuu Jimin kainaloon, on siellä suojassa, laulaa mukana ja ehkä ihmettelee, miksi on epäröinyt niin kauan. Hennan pään alla, Jimin rinnassa, pienet räjähdykset kipunoivat kipeästi.
Paluumatkalla Henna työntää päänsä ulos auton ikkunasta ja huutaa tähtikirkkaaseen yöhön taisteluhuudon. Nyt heillä on syy pysähtyä vuoren korkeimmalle levähdyspaikalle. He istuvat auton lavalla vakavina ja odottavat aamua. Henna rakastuu, kun mies kuuntelee hänen tarinansa keskeyttämättä kertaakaan. Jimin rinnassa kipunat polttavat ikijäljet, kun mustatukkainen tyttö juo kakistelematta jäykkää kahvia, joka on yhtä tummaa kuin hänen hiuksensa.
Elina Armisen arvio novellista:
Metsäläiset on rakkausnovelli, jossa suomalainen vaihto-opiskelijatyttö löytää onnensa kanadalaisen pojan kainalosta. Luonto näyttäytyy novellissa auton ikkunasta: tyttö katselee jyhkeitä vuoristomaisemia matkalla rock-klubille. Novellissa kiinnostusta herättää se, että tytöllä on ilmeisiä pelkoja pojan suhteen. Tytön pelot peilautuvat hyvin maisemaan, jota tyttö kuvaa seuraavasti: ”se tuudittaa tasaiseen tuttuuteen, kunnes yhtäkkiä metsän siimeksessä tie nousee pystyyn”. Novellin loppu kuitenkin putoaa tavanomaisen kahden nuoren ihmisen love storyn tasolle. Rakastavaiset nojailemassa onnellisina ja sydän rinnassa kipunoiden toisiinsa, on romanttista, mutta ei kirjallisuutena kiinnostavaa.