Leffat ovat tynnyrissä kasvaneen sisarusparven elämän olennaisin sisältö. 
Kesto 1h 30min
Kun kodin seinät tuntuvat puristavan paikalleen, on se samalla sekä turvallisuutta että pelkoa tuottava tunne. Kodissa on turvallista, mutta tuntematon häämöttää koko ajan uhkaavana kaikkialla, eikä kodissakaan silloin voi pelolta välttyä. Crystal Mosellen ohjaama dokumentti Angulon perheestä on äärimmäinen kuvaus siitä, kuinka erilaisista lähtökohdista ponnistavan on vaikea sopeutua yhteiskuntaan.
Ulkopuolisuus tavoitetaan hyvin myös kameratyöskentelyllä, jossa tapahtumia kuvataan paljon etäältä ja ikkunoiden läpi. Maailma on kaukana ja uhkaava. Tietyllä armottomuudella leffa kuitenkin kuvaa myös perheen poikkeuksellista sisäistä dynamiikka, jossa kaikkivoipaisuuskomplekseista kärsivä isä heijastaa pelkotilojaan ja traumaattisia kokemuksiaan siihen, mikä hänen vaimolleen ja lapsilleen on sallittua. Perheväkivallastakin vihjataan. Sallittua ei ole juuri mikään. Sisaruslauma viettääkin aikansa neljän seinän sisällä katsellen elokuvia ja tuottaen niistä omia kotikutoisia tulkintojaan.
Lopussa yksi veljeksistä on tekemässä omaa elokuvaansa eikä se yllätä, että siinä istutaan ikkunan edessä ja katsellaan kun erilaiset tunteet lipuvat ohi.
Tällä hetkellä dokumentilla on myös oma hyvin konkreettinen ajankohtaisuutensa kun Yhdysvalloissakin on alettu vähitellen herätä siihen, että aivan kaikkea ei lapsilta ehkä kannatakaan kieltää. Yhdysvalloissa huomiotta herättänyt Free range kids –liike puhuu sellaisten kasvatusmetodien puolesta, jotka ainakin toistaiseksi ovat kohtalaisen arkipäivää Suomessa. Liikkeen ideologian mukaan lapset voivat esimerkiksi liikkua ulkona yksin ilman valvontaa eikä heidän jokaista askeltaan tarvitse joka hetki valvoa. Angulon perhekin haaveilee pohjoismaihin muutosta, mutta siihen ei ole varaa.
Elokuva ei ole erityisen pitkä, noin puolitoista tuntia, mutta intensiteetin ja kunnollisen dramaturgian puute syövät siltä tehoa. Vasta aivan lopussa tapahtumat alkavat kulkea ja elokuva saa jonkinlaisen rytmin. Moselle selvästi luottaa siihen, että erikoislaatuiset henkilöt kantavat itsessään läpi leffan mitan, mutta lopputulos on hitusen puuduttava. Dokkarintekijä on päässyt hyvin lähelle poikkeuksellista perhettä ja saanut seurata hyvin dramaattista maailmaan astumisen prosessia. On jopa hämmentävää, kuinka vähän niin suurista tunteista välittyy katsojalle. Päähenkilöt tulevat silti elokuvan mittaan läheisiksi ja heidän kohtalostaan välittää.
Piristävää on moralisoinnin puuttuminen. Leffa juoksutetaan läpi ottamatta kantaa ja mielipiteen muodostaminen jää katsojan työksi.
The Wolfpack Doc Lounge Joensuussa 25. helmikuuta kello 19