Kuva: 
Kirjailija Louis-Ferdinand Céline pakeni kesällä 1944 Normandian maihinnousun jälkeen Ranskasta natsi-Saksaan. Pitkä maanpako kesti yli vuosikymmenen ja kirjailija palasi Ranskaan vasta 1950-luvulla. Pakomatkastaan hän on kirjoittanut romaanitrilogian, jonka ensimmäinen osa Linnasta linnaan on viimein saatavana suomeksi. Se kuvaa erityisesti aikaa Sigmaringenin kaupungissa, johon myös natsimielinen Vichyn hallitus evakuoitiin. Céline, ammatiltaan lääkäri, toimi pakolaisyhteisössä lääkärin tapaisena. Romaani koostuu kahdesta osasta: ensimmäinen, lyhyempi osa kuvaa Ranskaa vuonna 1956 Célinen paluun jälkeen, toinen taas pakolaisaikaa Sigmaringenissa.
Romaanin ensimmäinen osa on äärimmäisen kaoottinen vihanpurkausten sarja. Céline haukkuu alatyylisesti lähes kaikki Ranskan kulttuurielämän vähänkin merkittävät ihmiset ja osoittaa äärimmäistä vainoharhaisuutta nähdessään kaikkialla itseään vastaan suunnattuja salaliittoja ja arvostuksen puutetta. Céline pitää itseään vihatumpana kuin toista pariisilaista lääkäriä Petiota, joka tuomittiin saksalaismiehityksen aikana tekemistään 26 murhasta kuolemaan vuonna 1946.
Kieleltään ensimmäinen osa on lukijalle toista haastavampi, sillä Céline katkoo lauseet väkivaltaisesti kolmen pisteen tekniikallaan, pomppaa aiheesta toiseen kesken lauseen, käyttää runsaasti puhekieltä ja slangia sekä vyöryttää jatkuvasti uusia nimiä lukijan pähkäiltäväksi. Tekstin käyttövoimana on puhdas raivo. Céline oli tyylitaituri, joten tietäisin mieluusti, millaisesta ja kuinka laajasta materiaalista teoksen alkuosa on puristettu kasaan.
Toisessa osassa Céline onneksi pääsee kuvaamaan muutakin kuin raivoaan ja pettymystään vuoden 1956 Ranskaan. Kuten Tommi Uschanov suomennoksen jälkisanoissa mainitsee, Célinen teos on ainoita ulkomaalaisen tekijän kirjallisia dokumentteja natsi-Saksan viimeisistä kuukausista ja ainoa kiinnostava kuvaus Vichyn hallituksen maanpaosta Sigmaringenissa. Millaista sitten on olla pakolainen kolmannessa valtakunnassa?
”Todellisuus koostui Strasbourgin pakolaisista, Landsturmin arkkireserviläisistä, Vlasoffin armeijan karkureista, Berliinin pommituspakolaisista, Liettuan hermoraunioista, Köningsbergin defenestroiduista, kaikkien paikkojen ’vapaista työläisistä’, uusia saapui koko ajan ja yhä enemmän – – Siegmaringen oli kuin jokin ’Euroopan ihmisraunioiden satama’… koko kylä, vallihaudat, kadut, asema… kaikenkirjavia, maastopukuisia ja ryysyläisiä, joka puolelta kaikenkielisiä…. jalkakäytävät, laiturit ja kaupat täynnä…”
Saksa oli luhistumassa ja Sigmaringeniin tulvi pakolaisia, mutta Gestapo oli silti yhtä voimissaan. Oli varottava sanojaan, muuten saattoi joutua huoneeseen 36, josta kukaan ei palannut. Tavallisten pakolaisten olosuhteet olivat saastaiset: Céline kuvaa useita kertoja tulvivia käymälöitä ja surkeita hygieniaoloja. Eliitti elää silti hyvin ja ruokaa ja lääkkeitä riittää mm. kukoistavan salakuljetuksen ansiosta. Céline kuuluu tietysti eliittiin ja hänet jopa julistetaan Saint-Pierre ja Miquelon saariryhmän kuvernööriksi. Mitä väistämättömämmäksi tappio käy, sitä vähemmän siitä saa puhua. Céline pohtii mitä tehdä, kun joku kysyy mielipidettä.
”mutta siinä pitää olla tarkkana! äärimmäisen tarkkana! täydellisen varuillaan! vastata spontaanisti! dynaamisesti! optimistisesti! ehdottoman vakuuttavasti! mies joka kysyy mielipidettäni ei ole kuka tahansa pikkunuuskija! – – puhu!… ’että saksalaisten voitto on varma… että uusi Eurooppa on valmis!… että salainen armeija on tuhonnut Lontoon!… maan tasalle! että von Paulus on Moskovassa – – Rommel Kairossa!… kaikesta ilmoitetaan sitten yhdellä kertaa!… että amerikkalaiset anelevat rauhaa!… ja että me jotka seisomme tässä jalkakäytävällä olemme pian taas niin sanotusti kotona! voiton paraatissa Champs-Elyséesillä!…’”
Sigmaringen on kaoottinen paikka. Pommikonelaivueet jyräävät jatkuvasti paikkakunnan yli, ratapiha ei hiljenny koskaan, pakolaisvirrat, liike ja tuho ovat jatkuvasti läsnä. Sortuva kolmas valtakunta liikkuu elävänä biomassana kohti turvallisia alueita. Céline kuvaa rappiota, hulluutta ja luhistumista. Loppu on häämöttänyt jo kauan, mutta siitä ei voi puhua. Jotkut eliittikansalaiset ottavat tilanteesta irti sen minkä vielä saavat, järjestäen viinanhuuruisia orgioita:
”tästä näkee, että aina löytyy ihmisiä joilla ei tule aika pitkäksi vaikka maailma muuttuisi seuraavana päivänä tuhkaksi ja raunioiksi ja kosmos räjähtäisi protonipilveksi, aina löytyy joku kallionkolo täynnä hourupäitä panemassa ja imemässä ja mässäilemässä kuin viimeistä päivää, lihomassa ja irstailemassa pidäkkeettömästi… vedenpaisumus ja joukkopano!… Löwenissä oli molempia… voin kertoa!”
Céline oli antisemitisti ja rasisti olematta kuitenkaan natsi tai fasisti. Kirjailijauransa aluksi hän oli jopa kommunistien suosiossa kritisoituaan ensimmäisessä romaanissa Niin kauas kuin yötä riittää erityisesti kapitalismia, kolonialismia ja porvaristoa. Hän kirjoitti 1930-luvulla kaksi juutalaisvastaista pamflettia, jotka olivat niin yliampuvia, että natsien rotuteoreetikotkin epäilivät niitä parodioiksi. Ennen kaikkea Céline oli liian salonkikelvoton ja anarkistinen tiukkaan kuriin ja hierarkiaan perustuviin liikkeisiin. Hänen lahjakkuutensa, elämänhistoriansa ja kielensä ovat kirjallisessa maailmassa aidosti ainutlaatuinen yhdistelmä, jota ei voida jäljitellä.
Kustantamo Siltala on tehnyt kulttuuriteon aloittaessaan Céline-julkaisujen sarjan. Linnasta linnaan on suomentanut Ville Keynäs, taitava ja arvostettu tekijä, jonka soisi jatkavan Célinen parissa. Nord ja Rigodon odottavat kääntäjää. Tommi Uschanovin hienot jälkisanat toimisivat itsenäisenä kirjallisuusesseenäkin. Célinen kieli ja tyyli vaativat lukijalta paljon, mutta ilmaisun ärsyttävinkin piirre, rasittava ja typerä kolmen pisteen tekniikka, häiritsee teoksen edetessä koko ajan vähemmän. Linnasta linnaan on klassikko ja ainutlaatuinen historiallinen dokumentti, joka on suomennoksensa ansainnut.