Kymmenkunta vuotta sitten kirjallisuuskeskusteluun alkoi vakiintua käsite Savukeitaan esseistit. Suurimman huomion sai Antti Nylén, perässä tulivat Timo Hännikäinen, Tommi Melender ja monet muut. Nyt Savukeidas ajaa toimintaansa alas ja esseistit saavat etsiä uuden kustantajan. Antti Hurskainen on siirtynyt Siltalalle ja julkaissut uuden esseekokoelman Suru ei toimi (2018).
Parnasson kirjallisuuskriitikkonakin kunnostautunut Hurskainen kirjoittaa uudessa esseeteoksessaan aiempaa henkilökohtaisemmin. Kirjan suuri teema on pienistä ongelmista märiseminen. Tokaisu first world problems tai halveksiva tuhahdus jännille ideoille tai innostuneelle ihmiselle ovat Hurskaiselle myrkkyä. Hän asettaa vähäpätöisistä asioista kirjoittamisen jopa kirjailijan taidon mittariksi: silloin lauseet joutuvat perustelemaan oman olemassaolonsa. Toisaalta myös ihminen, joka keskittyy niin sanottuihin todellisiin ongelmiin, on sietämätön.
”Hän toimisi kansalaisjärjestöissä ja osallistuisi myös perinteiseen puoluepolitiikkaan. Hän avustaisi vanhuksia ja vammaisia, asuttaisi turvapaikanhakijoita ja päihteidenkäyttäjiä. Antaisi vähästään tai paljostaan eikä koskaan tekisi turhamaisia ja puhtaasti omaa hyvinvointiaan edistäviä ratkaisuja. Hänen sielussaan kuplisi saatanallisin pimeys”, Hurskainen kirjoittaa.
Pienet ongelmat laajenevat Hurskaisen teksteissä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Esseessä Alkoholiongelma hän kirjoittaa omasta ”alkoholiongelmastaan”, joka on kohtuukäyttö, ja laajentaa pohdintaa alkoholin merkitykseen eri sukupolville, taiteilijamyyttiin, politiikkaan ja suomalaiseen yhteiskuntaan yleensä. Hän käy läpi myös oman alkoholihistoriansa.
Kokoelman nimiesseessä puolestaan lähdetään vanhempien avioerosta ja päädytään surun käsitteen mitäänsanomattomaan pyörittelyyn. Yksityisen kautta yleiseen eteneminen on perinteinen ja toimiva lähestymistapa. Hurskainen hallitsee sen hyvin ja tämän kokoelman esseet ovat kautta linjan paremmin rakennettuja kuin hänen edellisten teostensa.
Yhdistävät, teosta yhteen nivovat asiat ovat vähissä. Esseitä ei yhdistä kirjoittajansa lisäksi oikeastaan mikään, mutta sukupolvierojen pohtiminen toistuu useammassa kirjoituksessa. Hurskainen kertoo isovanhempiensa kuolleen 2010-luvulla ja mainitsee pari kertaa oman pienen poikansa. Tämä johtaa kuin itsestään ajatuksiin sukupolvien ketjusta. Samalla mukana kulkevat pohdinnat Suomen muuttumisesta yhteiskuntana ja tämän muutoksen ilmenemisestä elämän käytännöissä. Loikka isovanhempien lapsuusajan Suomesta nykypäivään on niin valtava, että sitä on vaikea edes käsittää.
Esseessä Belgravian idiootti Hurskainen kertoo syistään tehdä taidetta: ”Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä. Vaihtaisin koska hyvänsä nykyisen elämäni sellaiseen, jossa minua osoiteltaisiin kadulla ja vaivattaisiin baaritiskillä.” Jos vaihtoehtona on kirjoituksessa kritisoidun Tommi Melenderin päämäärätön esselehtiminen, Hurskaisen motiivit kuulostavat varsin jaloilta ja kannatettavilta. Toki jos suosituksi tuleminen on tärkeää, olisi ehkä kannattanut valita jokin muu ilmaisumuoto kuin taide-essee.
Kirjoituksessa Matti Mäkelän rintakuva Hurskainen aloittaa syyllisyyttä tuottavasta nautinnosta ja siirtyy Matti Mäkelän kirjalliseen tuotantoon. ”En haluaisi olla ihminen, joka lukee Matti Mäkelän teoksia. Silti olen, luen, nautin ja kuuntelen, kuinka syyllisyyden vuo pulppuaa. Tiedän, että Mäkelä on hirveä mies.”
Esseisti Mäkelää lukiessaan esseisti Hurskainen nauttii ja tuntee siitä syyllisyyttä. Vanhoilla päivillään Mäkelä on Hurskaisen mukaan taantunut ”huoltoasemakanttiinin änkyräksi”, joka rypee ”möhömahaisessa itsetyytyväisyydessä” ja heittelee leppoisia yleistyksiään Helsingin Sanomissa. En voi sanoa, että Hurskainen olisi väitteessään täydellisen väärässä.
Tyylisyistä Hurskainen ohittaa kuitenkin tarkoituksellisesti esimerkit, jotka todistavat päinvastaista. Mäkelän Rakkausromaanista (2006), josta taantumus ja itsetyytyväisyys ovat mahdollisimman kaukana, Hurskainen ei sano mitään ja kokoelmaa Ohitusleikkaus (2000) hän ei edes mainitse. Ohitusleikkauksen riemullisin essee Tursake onkin varsinainen möhömahaisen itsetyytyväisyyden manifesti, mutta sellaisena upea kirjallinen suoritus. ”Tursakkeen ei tarvitse pyrkiä mihinkään. Hän on siellä jo.”
Hurskaisen oman tuotannon ytimessä ovat syyllisyys, häpeä ja sisäinen ristiriita. Hän haluaa lukea itsestään, joten hän suosii esimerkiksi Christer Kihlmania ja Antti Nylénia ja vieroksuu myöhäistä Mäkelää ja esimerkiksi Erno Paasilinnaa. Hurskaisen piirtämä kuva Mäkelän henkilöstä ja tuotannosta on kiinnostava valhe.
Essee, jonka kirjoittajan kanssa on eri mieltä, on monesti palkitsevampaa luettavaa kuin sellainen, jonka äärellä lähinnä nyökyttelee hyväksyvästi. Hyvin kirjoitettua, mutta kehnosti ajateltua esseetä lukiessa pääsee tuntemaan ylemmyyttä: noin upeasti kirjoittava mies voi siis olla tyhmä kuin saapas. Hurskaisen, samoin kuin esikuvansa Nylénin, teosten parissa tällainen reaktio on melko tavallinen. Esteettisyyteen verrattuna totuus on naurettavan vähäpätöinen sivuseikka.
Hurskaisen Suru ei toimi on hieno teos, kirjoittajansa paras. Ilahduttavaa on Tapan sut (2014) -kokoelman pilanneiden uuvuttavien ja vaivaannuttavien pop-esseiden puuttuminen, vaikka Hurskainen kirjoittaa edelleen paljon musiikista. Pidän erityisesti, että näkökulma on muuttunut aiempaa sosiologisemmaksi. Muutoksen suunta oli nähtävissä jo edellisessä esseeteoksessa Välinpitämättömyys (2016), etenkin sen nimiesseessä.
Kirjoittajana Hurskaisen paras ominaisuus on rohkeus. Hän uskaltaa laittaa itsensä peliin, olla läsnä tekstissä ja tulla lähelle lukijaa. Hän ei pelkää – ainakaan paljon – että hänelle nauretaan, vaikka välillä olisi syytä ja yrittää silloin tällöin lausetta, jonka on tarkoitus päätyä kuolemattomaksi. Hurskaisen rohkeuden, sivistyksen ja sanomisen lahjan yhdistelmän tuloksena on parhaimmillaan hienoa esseistiikkaa. Nykyisessä vastenmielisen pakkopositiivisuuden ilmapiirissä Hurskaisen ajoittaisen peittelemättömän ilkeyden ja elitismin voi myös katsoa rohkeudeksi.
Ongelmana Hurskaisen teksteissä on ollut sama asia kuin esseistikollega Tommi Uschanovilla: tekstien aiheet ovat välillä niin outoja tai mielenkiinnottomia, ettei lukija pysy mukana. Uusin teos on askel parempaan suuntaan myös tässä asiassa. Hurskaista kannattaa lukea, sillä Hurskainen toimii.