Kun tekijöinä ovat Helsingin Sanomien toimittaja sekä 25 journalismin opiskelijaa ja kohteena Björn Wahlroos voisi lopputulemana odottaa tympeän moralisoivaa iltapäivälehtikoostetta vihatusta talousvaikuttajasta. Näin ei kuitenkaan ole: kirjasyksyn hitti on kohteliaisuudessaan ja henkilötulkinnallisessa varovaisuudessaan paikoin lähes ihaileva, laajaan haastatteluaineistoon nojaava kuvaelma Wahlroosin urasta ja miehestä myytin takana.
Kauppa- ja teollisuusministeriötä kansliapäällikkönä luotsanneen isä Bror Wahlroosin vaikutus Björniin oli kaksijakoinen lapsuudesta alkaen: alkoholisoitunut “Buntta” oli lahjakas, mutta alemmuudentunnoissaan ilkeämielinen despootti, joka jakeli häpeilemättä sisäisen kaoottisuutensa hedelmiä niin työpaikalla kuin kotonaan. Ministeriössä isä juopotteli ja seksihurjasteli Kekkosen suojeluksessa, kotona enimmäkseen riiteli, mutta osoitti toisaalta vilpitöntä kiintymystä lapsilleen.
Isän varjossa hiljaisesta ja mietiskeleväisestä pojasta kasvoi kuitenkin räiskyväluontoinen nuorukainen, joka oli tuskallisen tietoinen kehityspaineistaan: kuinka nousta isän holhouksesta omin ansioin ja samalla välttää tulemista isän kaltaiseksi.
Elämäkerran Wahlroos on synnynnäinen opportunisti. Kuuluisat taistolaisvuodet eivät ilmentäneetkään lopulta ideologiaa, ainoastaan myöhäisteini-iän kypsymätöntä etsikkoaikaa. Kun Wahlroos käsitti ettei sosialismilla voi rikastua, hän vaihtoi pragmaattisesti leiriä. Alkoi legenda taloustieteilijästä kotimaisen pankkimaailman suljetuimpaan eliittiin.
Valtio-opin professori Matti Wiberg esitti Turun Sanomien murska-arviossaan ettei elämäkerta tavoita ulkokohtaisuudessaan ihmistä tekojen takaa. Tekijöiden näkemys olisikin ehkä ymmärrettävä Wibergin kritisoimien detaljien yhteissummaksi: pankkiiria tunteneiden haastatteluissa toistuu yhden ja saman luonnekuvauksen variaatio. Wahlroosin monijakoinen persoonallisuus on sekä raivokohtauksista elävää nerokasta johtajuutta, että perhekeskeistä, inhimillistä lämpöä.
Wahlroosin moraalitajun äärimmäinen liukuvuus paljastuu herkullisimmin tämän jesuiittamaisessa kyvyssä erottaa taloudellinen intressipolitiikka täydellisesti yksityiselämän pelisäännöistä. Sampo- Leonian Mandatum -kaupat vuosituhannen vaihteessa sekä myöhemmät Sampo-optiot olivat poliittisen eliitin siunaama historiallinen ryöstö veronmaksajilta, jolle lähihistoriallista vertailukohtaa voinee hakea Jeltsinin Venäjältä, jolloin kansallisomaisuus pumpattiin käytännössä täysin entisten neuvosto- oligarkkien taskuihin.
Hirviökeinottelijan peilikuvana Wahlroos esitetään samanaikaisesti yksityiselämässään pyhimysmäisenä hahmona: hän ei isänsä virheitä muistaen koskaan juopottele, vaan vetäytyy juhlista ajoissa lukuharrastuksensa pariin. Kartanonsa työläisille hän on vilpittömän kunnioittava isäntä, eikä säästele kuluissa kun kyse on ystävistä tai kulttuurinkohteiden suojeluksesta. Yhtiöjohtajana hän vaati kaikilta ehdotonta lainkuuliaisuutta. Ja mikä harvinaislaatuisinta: hän ei edes petä vaimoaan ja paheksuu ääneen sellaisessa piehtaroivia.
Wahlroos ruokkii egomaniaansa provokatiivisella esiintymisellä julkisuudessa, mutta ylimielisyyden taustalla on lopulta aito halu tuoda moniäänisiä puheenvuoroja yhden totuuden maana kaikuvaan isänmaahan. Laajasti lukeneen ja karismaattisen Wahlroosin ei tarvitse enää pelata rahasta. Tässä kirjan johtopäätös on oivaltava: Wahlroos haluaa jäädä historiaan, siksi taru ei saa vielä loppua eläkepäivien pöhöttyneeseen itsekehuun.
Epävirallinen elämäkerta täyttänee niiden lukijoiden odotukset, jotka haluavat vastaukset kuka, mitä, missä ja milloin – kysymyksiinsä, mutta miksi – kysymysten asettamat riskit kirjoittajat ovat suosiolla hylänneet. Kokonaisuus jää tulkinnallisesti hauraaksi, mutta avaa haastateltavien äänissään erityislaatuisen ikkunan suomalaisen hyväveliverkoston sisäiseen logiikkaan, tapakulttuuriin sekä maailmankuvaan, jossa tuottavalle luokalle on varattu arvottomien, kasvottomien pelinappuloiden rooli. Erik Allardtin toteamus Suomesta äärimmäisten sosiaalisten vastakohtaisuuksien maana saa karmivan päivityksensä.
Tietoinen tulkinnallinen niukkuus lienee myös syynä siihen, ettei kirjassa huomioida paria sitaattia runsaammin Wahlroosin Markkinat ja demokratia(2012) – teoksessaan esittämiä taloudellisfilosofisia päätelmiä – muutkin aiheet sivuutetaan. Tekijät tosin alleviivaavat saman, minkä Markkinat ja demokratia – kirjan poikimat useat kritiikitkin: Wahlroos on ajattelijana samoin kuin finanssimiehenäkin suurten linjojen messias, jonka kärsivällisyys ei riitä yksityiskohtien viilaukseen.
Piirre ei ole häirinnyt rahantahkoamisessa, mutta on paikoin tahrinut Wahlroosin mainetta intellektuellina etenkin hänen vapaan rahatalouden teorioidensa osalta, joiden kirvoittamasta poikkitieteellisestä dialogista koostaisi vaivatta piskuisen kirjasarjan. Sellaista ja auktorisoitua testamenttia odotellessa, viihtykäämme epävirallisesti.