Aleksis Meaney heittää Metsäjätillään verkkonsa 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa syntyneiden sukupolvikokemuslammikkoon. Esitys tarjoilee ison nipun muistoja laukaisevia yksityiskohtia. Kuva: Pasi Huttunen 
Joensuulaislähtöisen Aleksis Meaneyn ohjaama Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanista näyttämölle ja nimenomaan Pohjois-Karjalaan sovitettu tulkinta on laadukas, mutta pinnallinen. Se näyttää rakennemuuutoksen, mutta ei analysoi syvällisesti. Erityisen syvällinen ei toki Nousiaisen kirjakaan ole. Olennaisilta osin Meaneyn näytelmä onkin hyvin uskollinen kirjalle.
Pasi (Hans Stigzelius) ja Janne (Olli- Kalle Heimo) ovat metallimusiikin, pienen tehdaspaikkakunnan ankeuden ja alkoholin runteleman perhe-elämän yhdistämä, erottama ja lopulta taas yhdistämä kaksikko, jonka tarinoiden ympärille koko teos rakentuu. Meaney nostaa Nousiaisen kirjasta näytelmänsä johtoajatukseksi juuri ystävyyden säilymisen vaikeuksista huolimatta. Toinen Meaneyn pääpointti tuntuu olevan, että systeemille emme mahda mitään, mutta omaa elämäämme voimme sopeuttaa sen mukaan ja siten ehkä löytää palasen onnea.
Hans Stigzelius tekee Metsäjätissä upeaa työtä. Siitä on vuosia kun olen nähnyt häntä lavalla ja viime kerroilta muistan tunteen siitä, että Stigzelius hukkaa virtuoositeettinsa tahalliseen ylinäyttelemiseen. Nyt hän ei vedä yli vaan on loistava. Olli-Kalle Heimo hoitaa työnsä hyvin, mutta ei tunnu oikein syttyvän missään vaiheessa esitystä. Janne roolihahmona tuntuu valuvan hiukan hukkaan. Ensi-iltahaparointi on molemmilla näyttelijöillä sen verran runsasta, että nyt siitä on mainittava.
Kolmas pääosan esittäjä on tietenkin musiikki, etenkin Metallica. Kun Fade to Black saattelee yleisön väliajalle, niin se kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyvin oivaltava aikalaisanalyysi. Laulu ei ehdi alkaa siinä poistuessa, mutta sen kuulee päässään matkalla väliajalle. Kappaleen ensimmäisiin säkeisiin voi kiteyttää paljon Metsäjätin yleistunnelmasta:
”Life it seems will fade away/ Drifting further everyday/ Getting lost within myself/ Nothing matters no one else”
Näytelmän soittolistan kokonaisuudessaan voi katsoa Susiraja Metal Clubin blogista.
Näytelmän ensimmäinen puolisko on kevyehkö ja kunnollinen tunnelataus sysätään katsojan syliin vasta toisella puoliskolla. Kohtaus, jossa Janne tulee käymään yksin joulua viettävän teini-ikäisen Pasin luona ja pojat syövät makaronia jouluateriaksi, on humoristisen pinnan alla syvältä ja kipeästi riipaiseva. Osa yleisöstä nauroi, ehkä itseään suojatakseen. Muutenkin toinen puolisko on tunteikas ja mukaansa tempaava kun ensimmäisellä puoliskolla hiukan laahataan.
Yleisöä teoksessa otetaan mukaan esimerkiksi äänestyttämällä kumman keikalle menisi, jos olisi pakko valita: Metallica vai Iron Maiden? Hämmentävää kyllä, käsiä nousee myös Maidenille.
Liikaa yleisöä ei vaivata, joten ratkaisut, joilla yleisön ja esittäjien välistä muuria murretaan toimivat. Ainoastaan Olli-Kalle Heimon vitsailu Joensuun kaupunginteatterin näyttelijöiden iästä tuntuu liian irtonaiselta ja hitusen vaivaannuttavalta.
Näytelmässä kuvataan nykyisen talousjärjestelmän toimintaa, mutta siihen ei oikeastaan oteta kantaa. Silti teosta tuntuu moni pitävän kapitalismikriittisenä. Mekanismien aukikirjoittaminen voi olla kriittistä ja rakentavaa, mutta silloin täytyisi mennä syvemmälle pinnan alle. Metsäjätti alleviivaa perheitä tuhoavaa alkoholinkäyttöä, mutta raapaisee vain pintaa siihen johtavista yhteiskunnallisista prosesseista.
Lopulta tehtaan lopettaminen esitetään ihan hyvänä asiana ja loppu onnellisena. Pasi ja Janne pääsevät kumpikin toteuttamaan itseään kiitos töiden loppumisen. Aiemmin tehdas on kahlinnut molempia. Ajatus on häiritsevä ja ristiriitainen, etenkin kun sen jälkeen vielä listataan kritiikin alussa mainitut irtisanomiset. Kyllähän sitä sanotaan, että työläisellä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, mutta ymmärtääkseni kahleiden menettämisellä tarkoitetaan enemmänkin yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkimistä. Ehkä Meaney vain halusi tehdä näytelmästä helpomman?
Kantaesityksensä Meaneyn Metsäjätti sai Kansallisteatterissa vuonna 2013.
Pasi Huttunen