Justiina Saaren ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä tragedian ja komedian vaihtelu tuo esitykseen kaksi tasoa, jotka kulkevat rinnakkain läpi näytelmän. Ilo ei koskaan ole vain pirskahtelevan kuplivaa, vaan mukaan mahtuu myös synkkyyttä. Suru ja ahdistus kevenevät ripauksella huumoria. Saari on kirjoittanut näytelmän näyttelijöiden improvisoimista kohtauksista ja yksittäiset valintatilanteet muodostavat koko näytelmän. Hetkittäin hahmojen suusta suorastaan pulppuaa tekstiä, joka kuvastaa aidontuntuisesti pään täyttävien kysymysten ja mahdollisuuksien määrää.
Näytelmässä päästään seuraamaan Kain koko elämänkaarta aina syntymästä vanhainkotiin. Eri elämäntilanteiden tärkeät valinnanpaikat kuvataan osuvasti, ja katsoja pystyy samaistumaan moniin tilanteisiin. Käsiohjelmassa todetaan näytelmän olevan ”- – nykyajan valintaviidakossa rämpivän ihmisen hillitön vertaistukiryhmä – -”. Monista samaistuttavista kohtauksista huolimatta valintoja ylitsepursuavaa näytelmää katsoessaan katsojakin tuntee olevansa hetkittäin hukassa.
Käsikirjoituksen hienot oivallukset uhkaavat hukkua yksityiskohtien runsauteen. Näytelmän pituus syö hieman sen tehoja, lyhyempänä sen sanoma pääsisi paremmin oikeuksiinsa. Toisaalta sirpaleisuus kuvastaa hyvin näytelmässä mainittua perhosvaikutusta: yksittäinen pieni asia voi johtaa johonkin suureen tapahtumaan jossain toisaalla.
Helmi Linnosmaan, Tiia Lyijysen, Heikki Nousiaisen ja Toni Riihiluoman näyttelijäsuoritukset ovat vakuuttavia, näytteleminen on tarkkaa ja vivahteikasta. Tragedian ja komedian vaihtelut toimivat hienosti. Saari tiivistää näytelmän keskeisimmän ajatuksen osuvasti käsiohjelmassa:
”Kun on joku, joka kuuntelee ja jota kuunnella, pystyy kestämään sen, ettei tiedä minne on menossa.”