Kun professori Timo Kallinen nimitettiin uskontotieteen, erityisesti kulttuurien kohtaamisten ja yhteiskunnallisen muutoksen tutkimuksen professoriksi, Itä-Suomen yliopisto tiedotti nimityksestä otsikolla ”Uusi professuuri monikulttuurisuuden ymmärtämiseen”. Mistä oikein on kyse?

Uskontotieteellisen tiedon ja tutkimuksen tarve on kasvanut jatkuvasti, koska myös suomalainen yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi. Timo Kallinen selventää työhuoneessaan heti aluksi, miksi uskontotiedettä tarvitaan tässä ajassa.

”Tieto muista kulttuureista on välttämätöntä jotta tietää, mitä maailmassa tapahtuu ja mitä muualla maailmasta ajatellaan. Toisin kuin teologisilla aineilla, uskontotieteellä ei ole minkään tietyn uskonnollisen suuntauksen perinteen velvoitteita harteillaan”, Kallinen kertoo.

Yksi Itä-Suomen yliopiston strategiassa määritelty kansainvälisen huippututkimuksen tutkimusalue on Rajat, liikkuvuus ja kulttuurien kohtaaminen. Tähän rakoon yliopisto perusti Kallisen professuurin.

”Uskontotiede tutkii uskontoa lähtökohtaisesti vertailevasta näkökulmasta. Tutkitaan siis uskontojen yhtäläisyyksiä, eroja ja keskinäisiä suhteita. Tässä voidaan painottaa niiden oppien tai historian tutkimusta tai sitä, millaisia yhteiskunnallisia liikkeitä niiden pohjalta on syntynyt. Tälle on tarvetta, sillä Suomessa on maahanmuuton kautta yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät kuulu maan valtauskontoihin ja samalla tieto muista uskonnoista leviää teknologian välityksellä.”

Kallisen mukaan muiden kulttuurien ymmärtäminen on tärkeää siitäkin syystä, että ilman tietoa muista edes itseään ei voi ymmärtää kunnolla jos ei tiedä, mikä omassa ajattelussa on erilaista, ainutlaatuista tai samanlaista.

Maallistuminen länsimaissa on ainakin ajatuksen tasolla johtanut siihen, että uskontoa ja politiikkaa ei saisi sekoittaa toisiinsa. Kun Suomeen tulee ihmisiä maista, joissa näiden aiheiden raja ei ole samanlainen, niin aihetta on tarpeen tutkia. Kallinen silti jarruttelee mielikuvaa, jonka mukaan tieteen tehtävä olisi pelkästään ratkoa ajankohtaisia yhteiskunnallisia haasteita.

”Tosi tieto maailmasta sekä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan parantaa maailmaa. Sen sijaan tieteilijällä ei pitäisi olla sellaista tavoitetta, että tieteen pitäisi muuttaa maailmaa tietyn kaltaiseksi jonkin poliittisen päämäärän mukaan”, Kallinen toteaa.

Kun puhe kulttuureista lisääntyy, kasvaa myös huoli puhutaanko siitä niin sanotusti pahat mielessä. Sosiaaliantropologian professori Harri Englund kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstan tekstinsä lopussa: ”Kenties kulttuurin käsite katoaa joskus käytöstä samalla tavalla kuin rodun käsitteelle on tapahtunut. Ehkä pääsemme silloin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.”

”En oikein ymmärtänyt mihin Englund tässä viittasi. Antropologinen kritiikki on liittynyt pääasiassa siihen, että ihmiset on vanhakantaisesti nähty täysin oman kulttuurinsa tuotteita ja sitä kautta sen vankeja. Toisaalta meillä on paljon esimerkkejä siitä, että ihmiset voivat ylittää tällaisia rajoja. On erittäin hyvä kysymys, että mitä vaaditaan siihen jotta pystyy lukemaan itsensä jonkin kulttuurin jäseneksi.”

Kallisen mukaan tietyt käsitteet ovat muuttuneet niin, että on hankala tietää mitä niillä tarkoitetaan.
”Esimerkiksi identiteetti määritti aiemmin käsitteenä sen, mitä ihminen todellisuudessa on. Myöhemmin se alkoi tarkoittaa ikään kuin vaatetta, jonka pystyy halutessaan vaihtamaan. Silloin yksilö ei olisi mitään lopullisesti. Aiemmin ihminen ja identiteetti olivat sama asia, nykyään se on tulkinnallisempaa.”

Toinen ikuisuusaihe on kulttuuri, erityisesti monikulttuurisuus, jolle löytyy määritelmiä niin monta kuin määrittelijää. Kallisen mielestä kulttuuri on yksinkertaisinta nähdä jaettuna merkitys- ja arvojärjestelmänä.

”Jos kaksi ryhmää eri paikoista kotoisin olevaa ryhmää tai ihmistä kohtaa – oli kyseessä konflikti tai ei – minusta on asiallisinta tarkastella tilannetta molempien näkökulmista eli kuinka ryhmät näkevät ja kokevat toisensa. En juuri käytä termiä monikulttuurisuus. On neutraali tosiasia sanoa, että vaikka Suomessa on ollut monta kulttuuria: ruotsinkielisiä, saamelaisia, karjalaisia ja niin edelleen. Tämä on havainto, jonka erikseen vastustaminen tai kannattaminen ei kuulosta kauhean järkevältä.”

Erikseen on valtion harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka, jolla halutaan järjestää eri kulttuureista tulleiden suhteet kantaväestöön tietyllä tavalla.

”Monikulttuurisuudesta ollaan nähdäkseni kiinnostuneita sen takia, että se liittyy tällä hetkellä niin kiinteästi politiikkaan. Toisaalta tutkimuksen tehtävä ei ole ottaa kantaa, mikä tällaisen politiikan päämäärä tulisi olla. Asian voi nähdä niin, että poliittisesti ajettuun monikulttuurisuuteen kuuluu sisäsyntyinen konflikti. Taustalla on ajatus yhtenäisestä kansasta jonka sisään kaikki pitäisi jotenkin saada, jotta vallanpitäjät voisivat nauttia kaikkien valtion alueella olevien tukea. Eli samaan aikaan täytyisi yhdistää ihmisiä kansaan, sallia erilaisuutta ja silti välttyä tilanteelta, jossa annetaan erityiskohtelua ja suositaan ryhmiä. Kysymys kuuluu kuinka pitkälle tämä on mahdollista ja kuinka suuria kompromisseja kaikessa joudutaan tekemään.”

Timo Kallinen

– Uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa.

– Asuu osan aikaa Joensuussa, osan Helsingissä, kotoisin Lahdesta.

– Äskettäin luettu kirja, joka jäi mieleen: ”Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (1997). Hänen aikalaiskuvauksensa klassisen musiikin esittäjistä ovat hauskoja ja kiinnostavia, vaikka ei itse kyseistä musiikkia seuraisi. Heikinheimon edustamaa ihmistyyppiä ei oikein enää ole: erittäin sivistynyt mies, joka ei sietänyt että vieraat ihmiset sinuttelivat häntä, ja jolle lukeneisuus ja tittelit olivat erittäin tärkeitä.”