Toivon pilkahdus synkän melankolian tulvassa

Syvä melankolia puskee lavalta ensimmäisenä vaikutelmana Joensuun ylioppilasteatterin esityksestä. Risto Saravon ja Ville Rautiaisen käsikirjoittama ja Rautiaisen sekä Emmi Kiiskisen ohjaama Perintö alkaa itsetarkoituksellisen alleviivaavasti sillä, että isä (Jarkko Sirainen) kuokkii kasvimaata työn tahrimana ja hikisenä.
Näytelmä on synkillä ja lähes kokonaan ilottomilla elementeillä pelaava aika ajoin pahaa unta muistuttava kertomus isänmurhan vaikeudesta. Lopulta katsoja päästetään pälkähästä ja jonkinlainen toivonpilkahdus heitetään kuin luuna koiralle.

Tarinassa isä passittaa poikansa (Sauli Pietarinen) maailmalle etsimään omaa tietään. Se noudattelee kohtalaisen uskollisesti Jarkko Martikaisen kappaleen Rakkaus kulkua. Näytelmä on ammentanut inspiraationsa kappaleesta, eikä tämä jää millään tavalla epäselväksi.
Esityksessä on paljon samaa juurevaa country-tunnelmaa kuin Martikaisen kappaleessa. Toisaalta Perintö ei tuo lavalle lainkaan sitä Martikaiselle ominaista musiikillista ja sanoituksellista leikkisyyttä, joka tekee Martikaisesta omaleimaisen artistin.

Sauli Pietarinen olkapäät korviin vetäneenä ja selvästi ahdistuneena tönkkönä pojan roolissa vaikuttaa ensin siltä, että hänen ei tulisi olla lavalla lainkaan, mutta nopeasti käy ilmi, että kyse onkin hienovaraisen ilmeikkäästä rooliin uppoutumisesta. Lopulta hän kannattelee koko esitystä tasapainottaen hienovireisellä ja empaattisella olemuksellaan joka suunnalta puskevaa ankeutta. Pietarinen välittää roolityöllään jotain hyvin koskettavaa ihmisyydestä.
Hyvä ja erittäin tarpeellinen lisä esitykseen on myös sen aloittava Matias Kangas kitaroineen ja huomiota herättävine punaisine kenkineen.

Perintö on synkkyydestään huolimatta tyylitajuisesti ohjattu ja suhteellisen minimalistinen ote toteutuksessa pelaa sen eduksi. Lavakuva on yksinkertaisen komea. Keskiössä ovat isä ja poika, eikä äiti ole millään tavalla läsnä vaikka häneen jossain sivulauseessa viitataankiin. Minimalistisuus ja country-tunnelma revolveria myöten kehystävät teoksen tiiviisti omaan tarinamaailmaansa, eikä se ole selkeän yhteiskunnallinen tai kantaaottava. Luottamus, rakkaus ja anteeksianto ovat teemoina universaaleja, joten ne toki puhuttelevat myös tässä ajassa.
Esityksen rytmi on hiukan hakusessaan ja siirtymissä olisi ollut vielä hiomisen paikkaan. Välillä jännite katkeilee silkkaan hiomattomuuteen. Pääpiirteissään esityksen draaman kaari pysyy silti hyvin kasassa. Esitys on päällekäyvän melankoliansa vuoksi raskaahko, mutta toisaalta se on myös lyhyt. Noin 40 minuutin esityksen katsoo mielellään läpi, eikä mielialalääkkeille ole tarvetta. Katsoja saa katarsiksensa.

Lue myös toinen näkemys: Näytelmäskeptikko taipui