Länsimaiden tuho ei ole poliittisesti korrekti kirja, päinvastoin, se hyökkää poliittista korrektiutta vastaan. Juuri tästä syystä se onkin voimakas lukukokemus. Jos Timo Vihavainen pelkäisi seuraamuksia, kirja olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Nyt hän onnistuu kysyessään vaikeita kysymyksiä, joihin kunkin tahollaan olisi syytä pohtia omat vastauksensa.
Laman runtelema länsi on jäämässä idästä nousevien suurvaltojen jalkoihin, ilmastonmuutos on niin pitkällä, ettei sitä voida enää kontrolloida ja länsivaltioiden sisälle on syntymässä eristäytyneitä maahanmuuttajaryhmiä, jotka sanelevat valtakulttuurin säännöt.
Näin ennustaa Vihavainen alun perin Kanava-lehdessä julkaistuissa kulttuurifilosofisissa esseissään, jotka nyt on koottu kirjaksi. Tämä tuhannen ja yhden asian teos käsittelee kattavasti länsimaisen kulttuurin rappiota. Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori peilaa omaa taantuvaa kulttuuriamme elinvoimaisina pitämiään idän kulttuureja vasten. Hän esittääkin, että Suomen on tulevaisuudessa katseltava myös itään valitessaan liittolaisia. Vihavainen haluaisi, muttei oikein tohdi uskoa Venäjän voivan olla Suomelle ”selkänoja pahaa maailmaa vastaan”.
Antiikista ja kristinuskosta peräisin olevat ihanteet ovat rapistuneet, jäljelle on jäänyt vain tyhjä konsumerismi. On perusteetonta olettaa, että idän nousevat talousmahdit haluavat lännen elintason lisäksi omaksua myös sen arvot. Vihavaisen mukaan on selvää, että kiina tulee nousemaan maailmankielenä englannin rinnalle. Nykypäivän todelliset metropolit löytyvät jo Aasiasta. Entä jos tulevaisuuden globaali kulttuuri ei olekaan amerikkalaista, vaan kiinalaista?
Elintason epätasainen jakautuminen ja väestöräjähdykset aiheuttavat kasvavan muuttoliikkeen länteen. Monikulttuurisuus ei suuresta innostuneisuudesta huolimatta ehkä toimi toivotulla tavalla, mikäli arvomme eivät kelpaakaan maahanmuuttajille:
”Kehitys ei kuitenkaan välttämättä tule johtamaan uuden, moniarvoisen ja suvaitsevaisen kulttuurin syntyyn. Länsimainen pessimismi ja nihilismi saattaa olla oman kulttuurimme kehityksen korkein ja viimeinen aste, mutta mikään ei takaa sitä, että se siirtyisi tai edes ajan mittaan kulttuurisesti periytyisi myös maahanmuuttajille.”
Sarkastisella, muttei vihaisella otteellaan Vihavainen käy läpi kulttuurimme ilmiöitä maan ja taivaan välillä. Osansa saa tasapuolisesti lähes jokainen aikamme villitys, muoti ja aate, joiden taustoja kartoitetaan sukelluksilla historiaan. Vaikka kirja on monin paikoin riemastuttavan kriittinen ja masentavan oikeassa, Vihavainen varoittaa, ettei pidä vajota toivottomuuteen tai ”ryhtyä tarmokkaasti taistelemaan esimerkiksi maahanmuuttoa vastaan tai korkeakulttuurin puolesta. Näihin muutoksiin voimme vaikuttaa vain rajoitetusti, jos lainkaan.” On aina olemassa mahdollisuus, että taantuvan sivilisaatiomme tulevat viimeiset vaiheet ovat silti nykypäivää mukavampia. Vihavainen saattaa myös olla väärässä, ainakin toivoo olevansa.