Populistin perunat ovat kuumia suussa
Timo Soini on niitä miehiä, joita ei tarvitse esitellä. Jokaisella on hänestä mielipide, monilla sellainen, jota on pakko välittää äänekkäästi muillekin. Eipä Soinikaan ole sulkenut suutaan, olivat kyseessä sitten henkilöt tai asiat. Nyt oppositiopoliitikon perikuva jatkaa siitä, mihin edellinen teos, Maisterisjätkä, jäi. Mies on jo kertonut elämänhistoriastaan sen, minkä on halunnut. Nyt on kerrattava tapahtumien kulku vuoden 2008 kuntavaaleista europarlamenttivuosiin ja tietenkin historiallisiin vuoden 2011 eduskuntavaaleihin eli Jytkyyn ja sen jälkimaininkeihin. Sitten mennään vuoden 2012 presidentti- ja kuntavaaleihin.
Kirjan loppupuoliskossa Soini kertoo enimmäkseen poliittisista näkemyksistään ja kokemuksistaan sekä tulkinnoista, joita hän on tehnyt muista poliittisista toimijoista. Tässä yhteydessä on tarkoituksenmukaista käyttää epämääräiseltä haiskahtavaa ilmausta “poliittinen toimija”, sillä mukana on monenkirjavaa sakkia. Useiden mielestä esimerkiksi Teuvo Hakkaraisen ja James Hirvisaaren kaltaiset henkilöt eivät ole varsinaisesti poliitikkoja, vaan herrojen lahjat saattavat olla jossakin muualla. Samaa mieltä on Soinikin.
Soinia on keitetty, marinoitu ja nuijittu koko aikuiselämä ja se kuuluu äänessä. Rosoisuus ei ole vielä kehäraakkien sarjassa, mutta väsyneisyys paistaa läpi, eikä mies yritä salata sitä. Vaikka elämä politiikassa on ollut itse valittua, saa voittajakin joskus purkaa sydäntään: “Aika parantaa haavat, mutta arvet jäävät. Hyvä niin, sillä meillä ihmisillä, muillakin kuin poliitikoilla, on taipumus muistella asioita mieleisikseen ja selitellä parhain päin omia sanomisia ja tekemisiä. Siinä ei ole mitään mieltä, ihan kuin huijaisi itseään pasianssissa.” Niinhän se tietysti on, mutta pystyykö Soini pitämään lupauksensa ja olemaan rehellinen?
Peruspomo on kokonaisuutena kaksijakoinen teos. Soini on maineensa veroisesti suorasanainen, eikä varsinaisesti peittele mitään, mutta toisaalta hän myös jättää paljon sanomatta. Rautalanka ei riitä Soinille mieluisissa puheenaiheissa, vaan kaikki väännetään paksusta terästangosta niin, että viesti ymmärretään varmasti vihreiden puoluetoimistollakin. Soinin harmiksi puhkuminen turvallisilla painoilla ei riitä, vaan penkiltä on nostettava kaikki salin lattialle kertynyt rauta. Se ei onnistukaan kevyesti. Ammattilaisena, ammattilaisten ympäröimänä Soini on tiennyt lukijoiden odottavan kommenttiraitaa tietyistä ajankohtaisista ihmisistä sivuilmiöineen.
Hänen on pakko sanoa jotakin esimerkiksi puolueensa ns. maahanmuuttokriittisistä kansanedustajista ja se näyttää olleen hankalaa. Eerolat ja Immoset nuhdellaan isällisesti niin kuin on arvattavissa, mutta sitten tipahtaa ja kunnolla. Jussi Halla-ahon varjo näyttää seuraavan Soinia milloin missäkin ja paikoin tämän muuten niin jykevä ääni tukahtuu vainotun kuiskaukseksi. Se on hyvin, hyvin outoa. Aivan kuin Soini pelkäisi Halla-ahoa. Jos Halla-aho on Soinille pelkkä johtaja-ainekseton “monomaanikko”, niin miksi tämä ponnahtelee esiin vieteriukon lailla siellä sun täällä? Tämä edellä kuvattu vaikutelma on kaikkien todennäköisyyksien mukaan väärä, mutta lukijan on kovin vaikea välttyä siltä, etenkin jos on vailla puoluepoliittisia sitoumuksia ja katselee asioita pelkkänä taivaan lintuna.
Yleisesti ottaen Soini käsittelee elämänpiirinsä ihmisiä ymmärtävästi, mutta napakasti ja välillä raskaastikin arvostellen. Soinin kuvauksissa ihmiset ovat sitä miellyttävämpiä, mitä kauempana he pysyvät hänen toimistopäiviensä selkkauksista. Kaikki on kullattua pomon kiertäessä kotimaan turkuja. Maisemat ovat suomifilmin kesästä ja kenttäväen edustajat puhdassieluisia maalaisia, joiden ruokapöydässä on aina paistia ja sauna lämmin. “Suattaapi olla että on tai suattaapi olla että ei ole”, taitaisi sanoa epäluuloinen savolainen näiden muisteluiden realismista. Oli miten oli, Soini on vain taitanut haluta omalla tavallaan kiittää kaikkia niitä kymmeniä tuhansia perussuomalaisten jäseniä, jotka ovat medialle näkymättömiä. Se on tylsyydessään hyväksyttävää, sillä vastapainoksi annetaan todella kylmää kyytiä monille lähipiirin ketuille.
Soinin maailmassa politiikka on ruohonjuuritason yläpuolella äärimmäisen julmaa laskelmointia ja omaneduntavoittelua. Kukaan ei toimi huipulla pyyteettömästi yhteisen hyvän puolesta. Jokainen haluaa itselleen ainakin vähän ja joskus hyvin paljon yksityistä hyvää. Tämän tosiasian kanssa on vain opittava elämään. Soinilta ei liikene kaunista sanaa yhdellekään nykypäivän suurpelurille. Hän puhuu kylmän asiallisesti niistä, jotka eivät erityisesti ärsytä. Poikkeuksen henkilökuvauksissa tekevät vain hiljattain edesmenneet Urpo Leppänen ja Tony Halme. Viikingin kirjat lukeneet tietävät jättiläisen olleen julkisivunsa takana henkisesti särkynyt, karmaisevaa menneisyyttään pakeneva mies. Sen Halmeen pääsi näkemään myös Soini, sillä muistoissa on yksityiskohtaisuutta, jota vain aito kiintymys voi aiheuttaa, saati ylläpitää. Leppänen oli myös virheiden mestari, mutta Soinille jäljellä on vain yhteinen menneisyys.
Peruspomoa voi lukea monelta suunnalta. Siinä on paljon kunnioitettavaa analyyttisyyttä ja pitkänäköisyyttä, joita ei koskaan saavuteta ilman kovaa työtä. Soinin yhteydessä aina mainitut “soinismit” toimivat pitkissä teksteissä kahdensuuntaisesti. Ne hauskuttavat ja ihmetyttävät, mutta myös paljastavat. Möhömahainen lähiöjuntti on tarkkaan harkittu ja kauan kehitetty tuotemerkki. Nenäkarvat eivät ole jääneet leikkaamatta huolimattomuudesta. Jokainen ihminen kantaa joka tapauksessa itsessään sekä etovuutta että vetoavuutta, joten on aivan sama pysyä mukavuusalueellaan. Kauneus on katsojan silmässä ja Soini sovittaa joskus lippalakkeja hedelmille.
Peruspomo on tavanomaista rohkeampi ja mehukkaita yksityiskohtia viljelevä poliittinen päivitys, mutta perinteisiä skandaaliaineksia siitä ei löydy. Se selittyy osaltaan nykyisellä tilitykseen kannustavalla kulttuurilla. Puoluejohtajakin saa kiroilla ja juoda oluen, kun huvittaa. Ainakin Soinilla on lupa kertoa sellaisesta. Ehkä vielä kauankin: “Aion olla politiikassa vielä pitkään. Kun lähden, se tapahtuu yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta.”
Timo Soini: Peruspomo, WSOY, 2014, s. 307.