Ihmissusielokuva alkaa asiaankuuluvasti kryptisellä tekstillä kirouksesta, josta leikataan teatterin kankaan täyttävään täysikuuhun. Ei ole yllätys kun seuraava otos on synkässä metsässä kävelevästä miehestä. Itse susimiestäkään ei tarvitse pitkään odotella…
1941 vuoden elokuvan uusintaversio on asetettu vuoteen 1890. Käytännössä tämä tarkoittaa suuria viiksiä, hevosia ja tietysti varjoisaa kartanoa. Elokuvan päähenkilö Lawrence Talbot (Del Toro) on kartanonisännän (Anthony Hopkins) Amerikkaan muuttanut poika. Talbotin veli kävelee epäonnekseen täysikuun aikaan jonkinlaiseen hirviöön, jota paikallisessa pubissa epäillään karhuksi. Sankarimme haluaa selvittää kuka hänet oikein murhasi. Jostain syystä Talbot odottaa kuukauden ennen kuin lähtee, vastoin isänsä neuvoja, etsimään johtolankoja mustalaisleiristä. Talbot kokee melkein veljensä kohtalon, mutta selviää kohtalokkaasta raapaisusta.
Seuraavan täysikuun aikaan kartanon metsissä riehuukin kaksi ihmissutta. Itse muodonmuutokset miehestä sudeksi ovat elokuvan hienointa antia. Alkuperäisen susimiehen hitaasti karvoittuvat jalat on korvattu väkivaltaisesti kasvavilla luilla ja tietokone-efekteillä. Jostain syystä kaikkia efekteihin upotettuja voimavaroja ei käytetty suden luomiseen, vaan elokuvasta löytyy myös todella epäaidon näköinen karhu. Koska kontio ei tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, sen selkeä epäluonnollisuus vain häiritsee. Onneksi hevoset sentään ovat oikeita.
Taivaalla loistavaa kuuta saa katsella usein. Susimiehen jäljiltä lentää paremmin splatteriin, kuin pelottavaan tunnelmaan pyrkivään elokuvaan, sopiva määrä verta. Aitoja B-elokuvahetkiä The Wolfmanissa riittää: Suden irtiraapaisema käsi ampuu laukauksen jo irrottuaan ja irtileikatun pään leuat loksuvat. Mietityttää kuinka iso osa budjetista näihinkin kului.
Isot rahat tosin mahdollistivat tunnettujen näyttelijöiden palkkaamisen. Anthony Hopkins ja Hugo Weaving hoitavat kyllä osuutensa, mutta eivät loista. Ei niinkään näyttelijöiden vika kuin heikon dialogin. Hahmot ovat lopulta hyvin yksiluontaisia. Tämä nyt ei toimintaan keskittyvässä splatterissä haittaisi, mutta elokuva hakee selkeästi vakavasti otettavampaakin draamaa ja tunnelmointia. Elokuvan keskenään hyvin erilaiset osiot, verisistä susimiehen tappojuhlista vanhan kartanon varjoissa seikkailuun luovat liian tuntuvan ristiriidan.
Kun vielä lisää pelotteluosuuksia, jotka kaivavat vanhimmat temput narisevan kaapin takaa aivan luurankojen ja ketjujen vierestä, niin pelottavan tunnelman luominen lievästi sanoen epäonnistuu. Harjaantunutta kauhuelokuvan ystävää ruudulle välähtävät yllätyksetkään tuskin hetkauttavat. Ensimmäinen ylivedetty toimintapätkä ja selkeästi animoitu susi veivät nekin jo tunnelmaa mennessään. Sääli, sillä alkuelokuva rakentaa pitkään goottista tunnelman kynttilöin valaistuinen kartanoineen.
Vakuuttavasta näyttelijäkaartista, suureellisesta musiikkiraidasta ja hienoista ihmissusi-efekteistä huolimatta The Wolfman jää suuren budjetin keskivertoviihteeksi. Ainakin 1941-luvun versiossa on paljon camp-arvoa.