Mestariteoksia seurannut siloittelematon kitararocklevy
Brittirockin peruskoplaan ehdottoman kiistattomasti kuuluvan The Whon ura haki 70-luvun alun musiikkinsa tasokkuudessa vertaistaan. Diskografiaan sijoittui ensiksi rockin historian parhaisiin konserttitaltiointeihin kuuluva Live at Leeds, seuraavaksi studioalbumeista kaikkein legendaarisin, eli Who’s Next ja vielä varsin tasokas ja yksittäisistä, suurimmaksi osaksi erinomaisista kappaleista koostunut rockooppera Quadrophenia.
Vuoden 1975 pitkäsoitollaan The Who by Numbers Pete Townshend, John Entwistle, Keith Moon ja Roger Daltrey siirtyivät muutamaa aikaisempaa pitkäsoittoa suorempaan musiikilliseen ilmaisuun. Muutamalla edellisellä albumilla paikoitellen varsin keskeisessä osassa olleet syntetisaattorit olivat poissa. Tekstiensä osalta The Who by Numbers on varsin synkkä levy, jolla Townshend purkaa alkoholismiaan ja tähteyden tuomia paineita. Selkeimpänä esimerkkinä on upean kitaroinnin sävyttämä However Much I Booze.
Säännön vahvistavana poikkeuksena on sen sijaan veikeä, myös singlenä julkaistu Squeeze Box. Toinen pirteä roketti albumilla on John Entwistlen käsialaa oleva veikeä Success Story. Blue, Red and Grey on pelkät jouset taustanaan sisältävä herkkä balladi, mutta muilta osin albumi koostuu vahvaa kitarointia hyödyntävistä rockkappaleista. Avausraita Slip Kid ja päätös In a Hand or a Face ovat siinä määrin tiukkoja, että niiden voi olettaa miellyttäneen myös tuossa vaiheessa tulevaa punksukupolvea.
Albumin kirkkaimmat klassikot ovat kuitenkin tyylillisesti Who’s Next-aikoja muistuttavat, revittelyyn yltävä Dreaming from the Waist sekä slovarimmat, aidon koskettavat Imagine A Man sekä How Many Friends. Kovassa seurassa pianovetoinen They Are All in Love jää hienoiseksi täyteraidaksi.
Kokonaisuutena The Who by Numbersin voi yhtyeen diskografiassa laskea selkeästi aliarvostetuksi ja se on jäänyt turhaan esimerkiksi osittain Keith Moonin kuoleman myötä jättimenestykseen yltäneen Who Are Youn varjoon.
Keith Moon 23.8.1946–7.9.1978