Tehdään alkuun yksi asia selväksi. Wintersun on projekti, jonka nimi on helppo lukea synonyyminä keulahahmon nimelle. Jari Mäenpää on suomalainen vastine Devin Townsendille, ei niinkään tuotteliaisuudestaan vaan oman suuruudenhullun visionsa jääräpäisestä seuraamisesta. Wintersunin fanikunta on odotellut vuonna 2012 ilmestyneen Time 1 -levyn jatko-osaa ahnaasti, eikä odotukselle toistaiseksi näy loppua. Syynä viivästymiselle on Mäenpään mukaan resurssikysymykset. Levy äänitettiin samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa, mutta suuren albumin miksaamiseen tarvittaisiin hänen mukaansa oma studio, fanien joukkorahoittama sellainen.
Ei siis ole täysin perusteetonta kutsua Wintersunin kolmatta, The Forest Seasons -nimellä kulkevaa täyspitkää bändin väliprojektiksi. Konseptialbumin inspiraationa on ollut Vivaldin Neljä vuodenaikaa -viulukonserttosarja. 54-minuuttinen metallimöhkäle koostuu neljästä raidasta, alkaen keväästä ja päättyen talveen. Aiempien levyjen progressiivinen ote syvenee entisestään uudella lätyllä.
The Forest Seasons ei ole keskivertopetterin taustamusiikkia. Albumi on taattua mäenpäämäistä maalailua, massiivisuutta ja lohdutonta melankoliaa, joka vaatii kuuntelijaltaan paneutumista melkein liiaksi asti. Ensipuremilla The Forest Seasons oli alleen hautaava palanen kakkua, muodoton ameeba, Sisyfoksen kivi. Eittämättä vaikeimmin lähestyttävää Wintersunia. Levyn tarkasteleminen erillisenä osana diskografiaa on haaste, ja paikoin teosta huomaa kuuntelevansa peilaten bändin kahteen aiempaan julkaisuun.
Avausbiisi Awaken from the Dark Slumber (Spring) on levyn heikoin lenkki, mikä antaa kuuntelukokemukselle melko valjun startin. Lähes 15 minuuttiin kellottuva kappale lähtee liikkeelle nightwishmaisista syntikkatunnelmoinneista, edeten tuplabasarien kuljettamaan perusvarmaan sinfoniseen synkistelyyn. Konseptivetoisuus tuntuu olevan valokeilassa, eikä esimerkiksi aiemman levyn Sons of Winter and Stars -mestariteoksen kaltaiseen äkkiväärään ilotteluun ryhdytä. Substanssia ei yksinkertaisesti riitä 15 minuuttiin asti, ja monet minuuttikaupalla poljettavat riffit alkavat maistumaan tunteja jauhetulle purkalle.
Kevät toimii levylle alkuteksteinä, joiden läpi kahlaamisen jälkeen päästään kunnolla asiaan. The Forest That Weeps (Summer) alkaa raottaa kuusien katveesta tuttua Wintersun-euforiaa: majesteettisia lauluosuuksia, tarttuvia riffejä, Kai Hahdon skalpellintarkkaa rumpalointia. Potin räjäyttää puolenvälin jälkeen puhkeava folk-kliimaksi, joka nousee yhdeksi albumin huippuhetkistä. ”Kesäbiisi” on hienosti rakennettu kokonaisuus kertosäkeineen ja upeine melodioineen.
Kolmas osio, Eternal Darkness (Autumn) on sanalla sanoen teos. Syksyistä maisemaa maalataan alkuun diabolisella ambienssilla, jonka jälkeen bändi iskee kasvoille äärimmäisen painostavan vallin black metalin kaikuista taontaa. Tällä viikolla Hydraulic Press Channelissa: sinun pääsi! Kappale tekee tyylikkäitä liikkeitä ahdistavan paahtamisen ja groovaavan sooloilun välillä, menettämättä otetta hetkeksikään. Eternal Darkness on raskainta Wintersunia tähän saakka, ja jo ennestään laajaa saundirepertuaaria jatketaan matalilla örinöillä ja kauhuelokuvamaisilla orkestraaliosuuksilla.
The Forest Seasons päättyy talveen, vähemmän yllättäen levyn melankolisimpaan kappaleeseen. Biisijärjestyksen merkitys alkaa aueta tässä vaiheessa levyä. Mitä jos levy päättyisikin The Forest That Weepsin voimaa ja energiaa puhkuvaan mahtipontisuuteen? Syklin päättyminen talveen on synkkyydessään eniten Mäenpään tyylistä, mutta toisaalta myös toiveikasta. Kevät tulee taas, jos vain maltat iskeä levyn uudestaan soimaan. Mikäpä sen parempi kannustin.
Loneliness (Winter) hidastaa tahtia vahvasti lauluvetoiseen slovarivuodatukseen. Lyyrinen puoli ei ole aiemmasta parantunut, paperilla tavara näyttäisi juustoiselta väkisinitkettämiseltä. Tämä ei ole kuitenkaan ikinä ollut Wintersunille ongelma, Jari Mäenpään häkellyttävän taidokkaan laulannan ansiosta. Mäenpään laulamana ostoslistakin nostattaisi ihokarvat pystyyn. Loneliness on oiva lopetus, jonka surumieliset melodiat jäävät soimaan päähän tunneiksi levyn kuuntelemisesta.
The Forest Seasons ei päästä kuulijaansa helpolla. Levy on hieman kuin kädenojennus Mäenpäältä kuuntelijalle. On juuri sinun vastuulla, luotatko Mäenpään visioon. The Forest Seasons voi antaa paljon, jos sen sallii. Virheetöntä jälkeä ei ole Wintersunin valtava pensseli maalannut, mutta on uudellaan omiaan tyynnyttämään vähintäänkin Time 2:sta odottavan mielen.