Teknofriikkien perikato

Rahan diktatuuri ja palvonta, tekniikan voittokulku, individualismi, menestyksen ihailu, urheiluhulluus, syntyvyyden lasku, ateismi, hedonismi, juurettomuus, ikävystyminen, turismi, uutuudenhimo… Historianfilosofi Oswald Spengler (1880-1936) jaksoi listata lopunajan merkkejä. Pitäisikö masentua, kysyy myyntimies Jethro. Ei suinkaan, vastaa Spengler. Länsimaista ihmistä ei mikään pelasta, mutta häneltä ei voi riistää kunniallista loppua. Tuhon ihmettely elävöittää kuoleman muuten pitkäveteistä odotusta.
Spengler kirjoitti vähintäänkin nimeltään erittäin tunnetulle pääteokselleen Länsimaiden perikato (1918-22) myöhäisen täydennyksen Ihminen ja tekniikka (1931), joka nimensä mukaisesti pohdiskelee tekniikan roolia elämän taisteluissa. “Tekniikka on koko elämän taktiikka.” Muurahaiset tuntevat kasvienviljelyn, mehiläiset talonrakennuksen ja niin edelleen. Eläinten tekniikka on kuitenkin muuttumatonta. Ihmisen osa on tässäkin viheliäisin. Raadollisimman lajin lihoissa viihtyminen on aina järjestettävä hulluuden ehdoilla.

Ihminen projisoi vallanhimonsa tekniikkaan, joka alkaa toimia vieraannuttajana: “…yksilö voi tulla riippumattomaksi kaikesta lajityypillisestä käyttäytymisestä. Jotta todella ymmärtäisi tämän tosiasian koko suunnattoman merkityksen, on sulateltava sitä pitkään.” Toisin kuin kuvitellaan, tekniikan kehittyminen ei vähennä työtä, Spengler väittää. Jokainen keksintö nimittäin sisältää uusien keksintöjen mahdollisuuden ja tekee ne siten välttämättömiksi. Ihmisestä tulee koneen orja. Perversio huipentuu ikiliikkujaan, joka merkitsisi voittoa Jumalasta. Peto ei voi parantua kyltymättömyydestä, sillä jo lajin alkuhämärät kielivät äärimmäisyydestä:

“Varhainen ihminen on kuin petolintu, joka rakentaa pesänsä etäälle muista… Näiden suurten yksinäisten sielu on läpikotaisin sotaisa, epäluuloinen, kateellisen vallan- ja saaliinhimoinen. Sitä kannattelee paatos, jota ilmentävät sanat minä ja minun. Sille on tuttu tuo tunnekuohu, joka aina nousee, kun veitsi leikkaa vihollisen lihaa, kun voitonriemussa saa kuulla vastustajan voihkeen ja aistia tuoreen veren tuoksun. Myös jokainen oikea ”mies” vielä myöhäisten kulttuurien kaupungeissa toisinaan tuntee sisällään tuon alkusielun jo sammumassa olleen poltteen ja sulkee korvansa ainaiselta ruikutukselta ”hyödystä” ja ”työn säästämisestä”. Vielä vähemmän hän haluaa kuulla mitään säälistä, sovinnosta tai rauhankaipuusta. Hän haluaa estottomasti ylpeillä sillä, että voimansa ja menestyksensä vuoksi on niin laajalti pelätty, ihailtu ja vihattu; ja hän kiihkeästi pyrkii kostamaan kaikelle, sekä elolliselle että elottomalle, mikä jo pelkällä olemassaolollaan saattaa loukata hänen ylpeyttään.”

Kulttuurin kohtalona on Spenglerin mukaan aina päättyä tuottamattomaan sivilisaatiovaiheeseen, jota seuraa romahdus ja uusi alku. Tämä on syklinen historiakäsitys. Ihminen on tuomittu kompastumaan yhteiselämän sidoksiin.
Nykylukija kokee houkutusta ohittaa Spengler satusetänä. Hänen ajattelunsa on täynnä ristiriitoja ja asiavirheitä, jotka tutkimus on aikoja sitten korjannut. Hurmaava sepittäjä Spengler ilman muuta on, mutta toisaalta hänen filosofiansa on holistinen, kokonaisvaltainen. Teknisen kehityksen osalta hänen arvelujaan voi pitää nykymittapuulla optimistisina.
Spengler uskoi, että tekniikalle alistuminen loppuu “faustisen” eli länsimaisen ihmisen mentyä. Tekniikka on sielullinen pakkomielle ainoastaan hänelle, muille sillä on vain välinearvoa. Niinpä tekninen voittokulku tulee pysähtymään ja lopulta unohtumaan. Älypuhelimet viskataan jorpakkoon akun ehdyttyä, tai niitä hyväillään ajatuksettomasti taikaesineinä. Tulevaisuus on vähälahjaisessa paimentolaisuudessa, jossa patriarkaalinen uskonto kukoistaa. Emansipoitunut feministi palaa kaupungista kyläyhteisöön synnytyskoneeksi – ja löytää onnen nyrkin ja hellan välistä. Näihin tunnelmiin.

Suomalainen lukija palkitaan teoksen lopussa filosofi ja antiikintutkija Juhani Sarsilan tutkielmalla Spenglerin historianfilosofiasta. Sarsila antaa lukijalle todellisen lahjan, sillä vastaavia taidonnäytteitä ei pääse lukemaan aivan vuosittain. Oksymoronia “välitön klassikko” on aina käytetty tuhlailevasti, mutta tällä kertaa se on täysin perusteltu. Äärimmäisen tyylitajuinen ja napakka tutkielma avaa Spenglerin ajattelua niin kiinnostavasti, että Ihminen ja tekniikka on luettava heti uudelleen. Matti Simolan suomennos vaikuttaa myös kaikin puolin erinomaiselta, sillä käännöksestä välittyy hyvin Spengleriin yhdistetty runollisuus ja tietty veijarimaisuus. Näin rakastavasti toteutetut kulttuuriteot luovat uskoa kustannusalan tulevaisuuteen.