Netti on paha
Netti on paha, hyvin paha. Varmastikaan niin ei ole tarkoitus, mutta se tuntuu jäävän päällimmäiseksi ja selkeimmäksi viestiksi Joensuun kaupunginteatterin ja Teatteri Sataman yhteistuotannossa Meganin tarina. Sen lisäksi että väite netin pahuudesta (tai hyvyydestä sen puoleen) on älytön, ei Tuomas Timosen tositarinan pohjalta kirjoittama näytelmäteksti ole oikein kestänyt aikaa. Nettikiusaaminen aiheena ei ole menettänyt tippaakaan ajankohtaisuuttaan, ja sen käsitteleminen myös draaman keinoin on tarpeen. Sen soisi silti olevan vähän paremmin kiinni nykyhetkessä, jotta vältyttäisiin aina yhtä tuhoisalta ”setä/täti nyt vähän valistaa” –fiilikseltä.
Paljon on rakennettu netin käytöstä ammennetun visuaalisuuden varaan ja kun siinä käytettävä sosiaalinen media on Myspace, tuntuu se auttamatta kovin vanhanaikaiselta. Muutenkaan teksti ei välitä tunneta kovin syvällisestä internetin ja nuorten verkkokäyttäytymisen tuntemuksesta.
Samalla jää lähes huomiotta se, että nuoret ja kaikki muutkin saavat netin käytöstä paljon iloa, hyötyä ja sisältöä elämäänsä niiden uhkien ja haittojen lisäksi. Jopa Myspace oli myös paljon muuta kuin nettikiusaamista. Sen toisen puolen tuominen ei olisi tarpeen minkään tasapuolisuuden vuoksi, mutta olisi se draamallista tehoa lisännyt huomattavasti. Jokin perustavanlaatuinen naiiviuden tuntu tekstistä välittyy, eikä se sovi tällaisen asian käsittelyyn kovin hyvin. Lisäksi populaarimusiikin ja siirtymissä vaihtuvien taustakuvien käyttö tuo näytelmään elokuvamaisuutta, joka etäännyttää katsojaa entisestään. Marilyn Mansonin tulkinta Eurythmicsin kappaleesta Sweet Dreams on toki hieno biisi, mutta tämä poppikappaleiden käyttö katsojan opastamisessa oikeisiin tunnetiloihin vaikutti vähän laiskalta ratkaisulta.
Sen lisäksi, että näytelmäteksti on kestänyt huonosti aikaa, on siinä jo alkujaan ollut omat suuret ongelmansa. Ensimmäinen puolisko pyrkii dramaattisuuteen, mutta onnistuu vain vaivoin. Se olisi tavattoman tehokas jos yleisöä ei etäännytettäisi niin kauas tapahtumista, ja tässä on jäänyt parantamisen varaa varmasti niin tekstiin kuin ohjaukseen. Nettikiusatuksi joutuva Megan Meier (Sara Lammi) kokee kovia ja päätyy tavattomaan tuhoisaan ratkaisuun, mutta yleisöä ei päästetä sisään hänen maailmaansa. Tunne on kuin katselisi jostain hyvin kaukaa. On myös vaikea ymmärtää ratkaisua, jossa turhauttavan iso osa Meganin ajasta näyttämöllä kuluu istuessa lavan takaosassa tietokoneen ääressä. Käydyt nettikeskustelut heijastetaan seinälle, ja yleisön huomio ohjataan tehokkaasti pois juuri siitä ihmisestä, jonka kautta koko traaginen tarina pitäisi kertoa. Näyttelijäkeskeisempää ratkaisuakin tähän olisi voinut miettiä, ja tiedän, että Lammin rahkeet olisivat siihen erittäin hyvin riittäneet.
Toinen puolisko puolestaan on kokoelma teemoja, aihioita ja aloituksia, joista oikein mitään ei viedä mihinkään. Vihjaillaan keskiluokkaisen elämän sisäisestä tyhjyydestä, oikeusjärjestelmän toimimattomuudesta, median kyvyttömyydestä puuttua ongelmiin, suuren perheenjäsentä kohdanneen tragedian tavasta potentiaalisesti tuhota ja hajottaa koko perhe, sekä siitä, kuinka turhautuminen yhteiskunnan antaman tuen ja avun sisällöttömyyteen voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Ja edelleen muistutetaan, että se netti on paha. Mikä tahansa näistä olisi pitkän näytelmän aihe, paitsi ehkä se netin pahuus. Nyt asioita viskottiin liikaa ja täysin raakoina katsojan pureskeltavaksi.
Lopussa vielä lyödään takaseinälle kuva oikeasta Megan Meyeristä, jotta saataisiin pointti iskettyä kunnolla sisään. Se voisi toimia, jos Meganista olisi jossain vaiheessa näytelmää saatu tehtyä katsojalle tutun ja läheisen tuntuinen ihminen.
Ja se pahin ongelma koko teoksessa. Ne Sataman nuoret näyttelijät pystyvät todistetusti aivan mielettömiin suorituksiin. Tero Sarkkinen, joka tämänkin ohjasi, on niitä suorituksia aiemmin heistä kaivanut. Nyt tämä potentiaali oli hassattu lähes kokonaan. Lammin Meganissa sitä heistä parhaimmillaan löytyvää uskomatonta intensiteettiä ja läsnäoloa saattoi tarkkaavainen hiukan aistia, mutta muille ei teos yksinkertaisesti jättänyt siihen tilaisuutta. Esimerkiksi Olga Kilpiäisen olisi suonut pääsevän tekemään jotain näyttämöllä. Muista näyttelijöistä kaupunginteatterin oma väki Olli-Kalle Heimo, Jarmo Jämsen, Anna Ojanne ja Kai Paavilainen hoitivat hommansa tasaisen laadukkaalla rutiinilla, joka ei sen kummempia intohimoja nostattanut. Kai Paavilaisen asianajaja oli hahmona loistava, ja hänen odotushuoneen miehen roolissa käyttämänsä selittämättömän irtonainen Pulttiboissista tuttu Kikkeliskokkelis-miehen asu oli tavallaan riemastuttava, vaikkei se mitenkään mihinkään liittynytkään.
Teatteri Satamalle on varmastikin merkittävä etappi päästä tekemään yhteistyötä kaupunginteatterin ammattilaisten kanssa, mutta tähänastisen kokemuksen perusteella näyttää nyt siltä, että ilman kaupunginteatteria Satama tekee parempaa. Jos yhteistyötä tehdään lisää, on siitä mietittävä joitakin peruspalikoita täysin uusiksi. Toivottavasti niin tapahtuu.