Juan Reina saattoi haastatella sukeltajia jopa yli kolme tuntia putkeen. ”Silloin viedään se niin äärimmäisyyksiin, etteivät he enää edes muista koko kameraa.” Juan Reina istahtaa elokuvasalin eturiviin, pohtii hetken salin tarjoamia audiovisuaalisia olosuhteita, ja alkaa sitten selostaa elokuvansa lähtökohtia.
”Lähdimme aluksi kehittelemään tv-sarjaa. Ajan mittaan se muuttui elokuvaksi, jolloin päähenkilöt olivat jo nämä (lopulliset) ja tarkoitus oli tehdä ME-sukellus Espanjassa. Norjan luolaston piti toimia treenidyykkinä ennätyssukellusta varten. Onnettomuus päätti projektin, kunnes virallinen pelastusoperaatio oli keskeytetty ja nämä päättivät mennä hakemaan ystävänsä sieltä. Punnittiin pitkään, että kannattaako kuvata. Oltiin kaikki sitä mieltä, että tämä nosto-operaatio on globaalisti niin uniikki tapahtuma, että kuvataan ja mietitään sitten, mitä tehdään materiaalilla”, Reina kertoo.
Kysyttäessä omasta suhteestaan sukeltamiseen Reina toteaa: ”Ei minkäänlaista. Snorklannut olen. Siinä säilyy se objektiivinen suhde tähän lajiin ja tapahtumaan.”
Reina korostaa, ettei nähnyt minkäänlaista tarvetta luoda elokuvaan sentimentaalisuutta tai sensaatiomaisuutta. ”Itse pidän siitä, että kun laji on sellainen, että pakka pitää pysyä kasassa, niin nämä eivät välttämättä ole sellaisia räiskyviä persoonia. Mutta ne sisäiset tunteet, jotka materiaalissa viestittyvät heidän silmistään ovat hyvin mielenkiintoisia.”
Vaikutti, että päähenkilöt eivät juuri häiriintyneet kameroiden läsnäolosta?
”Se lähtee siitä luottamuksesta. Me oltiin tunnettu heidät jonkin aikaa. Ja toiseksi he olivat varsinkin operaation aikana tosi keskittyneitä omaan missioonsa. Patte (Patrik Grönqvist) sanoi minulle pari viikkoa sitten: ”Ai te olitte tuollakin”. Oltiin yhteensä kuusi päivää, joista neljä päivää kuivaluolassa, ja se muistaa vain kerran nähneensä kameran.”, Reina naurahtaa.
Reina jatkaa: ”Halusin haastattelujen olevan linjassa elokuvan visuaalisen maailman kanssa, kun usein dokkari saattaa koostua hyvin erilaisista palikoista ja näkee, että on ollut eri kuvaajia ja sohittu vaan kameran kanssa. Haastatteluja ei tehty studiolla, vaan varustekellarissa, joka valaistiin näyttämään siltä kuin oltaisiin veden alla. Muilla oli huolena, etteivät sukeltajat pystyisi tässä ympäristössä rauhoittumaan, mutta itsellä ei, eikä heillä ollut sitä ongelmaa.”
Miten tällaisen osallistuvan dokumentin tekeminen eroaa rekonstruoidusta?
”Se (läheisyys) vaikuttaa positiivisella tavalla luottamukseen. Kun koko kuvausryhmän vie äärimmäisyyksiin, se on yhdistävä tekijä. Uskon, että siksi elokuva näyttää niin intiimiltä. Vaarana taasen on se, että objektiivisuus katoaa, kun sinusta tulee jo liian läheinen ystävä kuvattavien kanssa. Mutta jälkityössä on sitten toki leikkaajaa ja muuta, jotka auttavat pääsemään takaisin pintaan.”
Reina paljastaa, ettei projekti sujunut täysin ongelmitta. ”Täysin suurelle yleisölle vieras laji, monimutkainen onnettomuus, neljä päähenkilöä. Sellainen paketti, että välillä meinasin nostaa kädet ilmaan, että tästä ei tule mitään. Editointi venyi tosi paljon. Itse tykkään käydä kaikki vaihtoehdot läpi, ettei jää mitään hampaankoloon. Onni, että tuottaja mahdollisti sen.”
Elokuvaa on kuvailtu laajalti ahdistavaksi. Reina on täysin eri mieltä. ”Ahtaat paikat voivat olla ahdistavia, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, etenkin loppua, niin ei tämä elokuvana ole ahdistava, vaan enemmänkin toivoa antava. Kun arki on harmaata, niin se että löytyy tällaisia tyyppejä, jotka ovat valmiita tekemään isoja asioita sinun eteen, on mielestäni huojentavaa.”
Koetko, että sukeltajat saivat lopulta eräänlaisen mielenrauhan?
”Kyllä, se oli heille jonkinlainen katarsis.”
Reina esittää, että elokuvan tekninen laadukkuus ansaitsisi enemmän huomiota. ”Ei kovin moni dokumenttielokuva Suomesta tai ulkomailta pääse samanlaiseen visuaaliseen ilmeeseen. Saati äänisuunnittelu ja musiikki. Ne ovat jääneet tämän ahdistuneisuuden varjoon.”