Tarina kurjuudesta kokeellisessa paketissa

Jaakko Yli-Juonikas ei tällä kertaa vakuuta kriitikkoa. Kuva: Suvi Elo

Jaakko Yli-Juonikas: Kyyhkysinetti. Otava, 2015, s. 246.
Jaakko Yli-Juonikas: Kyyhkysinetti. Otava, 2015, s. 246.
Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinettiä (2015) voisi kuvailla historialliseksi, inhorealistiseksi kasvutarinaksi, jos se olisi normaali romaani. Sen sijaan se on kokeellinen kertomus, joka käyttää suuren osan energiastaan lukijan hämmentämiseen.

Kun lukija pääsee hieman jyvälle muun muassa rytmillisesti ja sanajärjestykseltään oudosta kielestä, hän löytää teoksen keskiöstä huutolaistyttö Rauha Raution. Kyyhkysinetti seuraa hänen varttumistaan ja sekaantumistaan okkultismiin aina 1900-luvun vaihteen maaseudulta 1930-luvun Helsinkiin. Vaikka kirja tai sen käsittelemä aikaväli ei ole pitkä, lukukokemus sen sijaan tuntuu siltä. Osa syynä on Rauhan elämän kurjuus, jossa jokainen pieni ilonpilkahdus sammutetaan satunnaisella julmuudella. Loppu johtuu mainitusta kerronnasta, joka Rauhan kohdalla mahdollisesti pyrkii kuvailemaan järkkyneen ja hauraan mielen liikkeitä, mutta tuntuu lähinnä lukijalla leikittelyltä.

Kyyhkysinetti omaa historiallista perustaa ja kerronnan hieman tasaannuttua, kun Rauha vanhenee tai lukija turtuu, voi kiinnittää huomiota realistisilta tuntuviin aikakauden kuvauksiin. Teoksen loppuun päästäessä on kuitenkin ennemmin helpottunut saavutuksesta kuin halukas tutkimaan teoksen taustoja. Tyylin vaihdokset, erilaiset väleihin ujutetut katkelmat ja yksityiskohdat, joiden tarkoituksena on lukijan aiemmin muodostamien mielikuvien murtaminen, saavat helposti turhautumaan. Yli-Juonikas on kirjoittanut aiemmin vaikeampia teoksia, mutta Kyyhkysinetistä puuttuu niiden kiehtovuus tai humoristisuus. Lopulta kyseessä on hämmentävä romaani, jonka lukunautinto jää vähiin.

Jani Ylönen