Tämä on tärkeä teatterikritiikki

Teksti ja kuvat: Pasi Huttunen

Joensuun ylioppilasteatteri: Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo. Ohjaus: Tiina Lampén ja Samu Heikinmatti Käsikirjoitus: Työryhmä Rooleissa: Jaakko Alander, Maiju Haverinen, Samu Heikinmatti, Mika Issakainen, Minna Kietäväinen, Netta Kivimäki, Unto Koskinen, Emilia Kuutti, Tiina Lampén, Tomi Lampén, Sanna Mylläri, Sunna Näkkäläjärvi, Ville Rautiainen, Anu Ruuttanen, Jarkko Sirainen, Emilia Toropainen, Timo Villanen. Esitykset: 3., 4., 5., 9. ja 12.5. kello 19 ja 13.5. kello 14 Väen talolla (Jokikatu 6).
Kunhan saan tämän kaljan juotua, kirjoitan kritiikkini alkulauseeksi, kuinka arvasin jo vuonna 2015 Tämä on teatteri eikä mikään talo -ensi-illan jälkeen, että jatko-osahan sieltä on tulossa. Sen jälkeen vihjaan, että pidän aika varmana, että kolmaskin osa nähdään jossain vaiheessa, mutta jätän sen kiehtovan epämääräisesti auki siltä varalta, että ei nähdäkään.
LOL. Paskat arvasin, mutta kriitikkona pidän tällaisilla helpoilla kikoilla yllä kuvaa itsestäni teatterintuntijana ja pönkitän henkilöbrändiäni kriitikkona. Ja se on mennyt ihan täysillä läpi. Voitteko kuvitella!
Olenhan mestarillisen kynäni ansiosta jo joensuulainen instituutio kritiikin kentällä. Teatteria syvällisesti ymmärtävänä ammattilaisen osasin lukea lukea rivien välistä, että juuri ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo! mainittava kuvitteellinen teatterikriitikko Husi Pattunen tarkoittaa minua! Useimmilta tämä meni varmasti ohi, mutta kokeneena teatterimiehenä ymmärsin sen itse heti.

Tuollaisen timanttisen alun jälkeen voin sitten luontevasti jatkaa kuvailemaan, kuinka metateatteri ansiokkaasti kirjoittaa auki taiteen tekemisen ja samalla koko yhteiskunnan yleensä piiloon jääviä prosesseja, jolloin aukeaa tiekartta yhteiskunnalliseen muutokseen ja kuinka näytelmä kepeän viihteellisen ulkoasunsa alla tavoittelee häkellyttävän kunnianhimoisesti yhteiskunnallista murrosta.
Paskat tavoittelee, mutta kriitikkona on parempi sanoa noin kuin vain todeta, että olipas hauska näytelmä. Minä katsokaas tiedän nämä jutut.
Hauskahan se kyllä oli ja pullakin maistui hyvältä. Tasaisen ruskeasta pintatekstuurista ja hitusen teollisesta mausta päättelin sen kaupan pullaksi, mutta annan anteeksi. Sanoisin, että 3/5 tai ehkä jopa 4/5. Tärkeää on se, että on pullaa. Vielä parempi tietenkin on, jos on kaljaa.

Ohjaajia aion kehua maltillisesti, mutta säilyttää uskottavuuteni syyttämällä esitystä esimerkiksi hiukan rikkonaiseksi. Luultavasti lisään, että hiukan tiivistämisen varaa olisi ollut, koska niin nyt voi sanoa aina ja mistä vain. Perinteeseen kuuluu myös hiukan kritisoida ohjaajia siitä, että he eivät ole ohjanneet tarpeeksi. On aina helppo poimia näytelmästä yksityiskohtia, jotka voi nostaa esimerkeiksi löysästä ohjaustyöstä. Esimerkiksi siirtymistä ja rytmistä puhuminen on tarpeeksi abstraktia ja toimii aina, joten käytän luultavasti niitä.
Näyttelijöistä poimin suhteellisen sattumanvaraisesti muutaman, joita kehun ja jonkun suorituksesta totean, että pääpiirteissään hyvää työtä, mutta välillä roolihahmo vähän katoili. Joku taas on ollut ihailtavan läsnä lavalla, koska läsnäolosta puhuminen on tätä nykyä kovaa valuuttaa. Ylioppilasteatterin kohdalla nimien pudottelu on aina hiukan turhauttavaa, koska ihan noubadejahan nämä ovat.
Ensi-iltahapuilusta on normaalitilanteessa hyvä mainita, jotta saa tehtyä selväksi, että olin ensi-illassa, mutta nyt näytelmä sai varsinaisen ensi-iltansa ylioppilasteatterifestivaaleilla Porissa. On mukavaa nähdä näytelmät ensi-illassa, mutta ei nyt sentään herra paratkoon Porissa!

Tällaista hiukan leikkimielistä teatteriesitystä ei tarvitse onneksi sentään arvioida yhtä kuolemanvakavasti kuin muita. Objektiivinen totuus heltiää tällä kertaa hiukan vaivattomammin, eikä minun tarvitse tällä kertaa edes ottaa tsättiyhteyttä Samu Heikinmattiin tentatakseni, että mikä hitto senkin yhden tyypin nimi on, jolla on se kilometrien mittainen tukka ja entä sen kaljupäisen oudon tyypin.
Tällä kertaa jätän myös kaivelematta mittavasta kirjahyllystäni (näkisittepä sen, se on todella mittava!) kuolemattoman sitaatin joltakin intellektuellilta. En myöskään havainnollista, kuinka ymmärrän teitä paremmin tämän näytelmän tuottavan uusiksi yhteiskunnallisia valtapositioita melko lailla samaan tapaan kuin Michel Foucault aikoinaan luennoillaan kuvaili. Luennothan koottiin kirjaksi nimeltä ”Society Must Be Defended”: Lectures at the Collège de France, 1975-1976. Olen tietenkin lukenut sen kannesta kanteen. Ja entäs Guy Debord ja Spektaakkelin yhteiskunta? En edes aloita siitä! Tuskin ymmärtäisitte.

Kunpa vain tietäisitte kuinka raskasta ja välillä suorastaan tuskaista kriitikon työ on. Näyttelijät eivät saa rauhaa ennen kuin kritiikistäni saavat lukea millaisia ja ennen kaikkea minkä arvoisia he ovat ihmisinä. Vielä kovempi paikka tämä on ohjaajalle, jonka kohtalo myös on käsissäni. Eikä tässä todellakaan vielä kaikki.
Ikään kuin tämä vastuun taakka ei vielä olisi tarpeeksi, on kansakunnan sivistyksen ja kulttuurisen pääoman kartuttaminen on minun kapeilla harteillani. Vastuun paino on hirvittävä. Painukaa muualle paheksuvine katseinenne kun avaan kolmannen kaljan!

Väliajalla maukkaan pullakahvin ääressä Joensuun kaupunginteatterin johtaja Iiristiina Varilo kertoo, että heillä ei kriitikoille anneta pullaa vaan piparia. Minä en ole saanut piparia. Hiljainen katkeruuteni Joensuun kaupunginteatteria kohtaan kasvaa ja päätän kehua ylioppilasteatteria vielä hiukan tavallista innokkaammin. Oppivat saatana.
Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo on todella hyvä näytelmä, joka kannattaa mennä katsomaan paljon mieluummin kuin jotain Joensuun kaupunginteatterin esitystä. Tai siis tehän maksatte lipuista, toisin kuin minä, joten käyttäisin toki harkintaa. Katsomossa ei ole esimerkiksi nojatuoleja, joten mukavuus on rajattua.