Työmiehen painajaisuni
Viime viikolla ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva Talvivaaran miehet veti Joensuun Tapio-elokuvateatterin salin lähes täyteen lauantaina 21. helmikuuta. Kainuulaisen Markku Heikkisen elokuvassa Talvivaarassa työskentelevät ihmiset jakavat ajatuksiaan työstään kaivoksessa. Heidän läheltä kuvatut kasvonsa näyttävät uupuneilta ja huumori on mustaa. Epäluottamus johdon ja duunareiden kesken välittyy haastateltujen puheista.
Elokuva on kiireetön, se pysähtyy työntekijöiden hiljaisiin, epäuskoisiin katseisiin ja maisemiin, joissa valkea lumi peittää kaivoksen mustat tiet ja bioliuotuskasat. Tässä työpaikassa tavallisena päivänä sammutetaan tulipaloja, vähän huonompana ajetaan tehdas alas. On kuin sukeltaisi kollektiiviseen painajaiseen, josta ei voi ravistella itseään hereille.
Elokuva kertoo myös paikallisista, jotka ovat tutustuneet Talvivaaran kemialliseen liuotukseen perin pohjin ja saapuvat yleisötilaisuuksiin, vaikka toteavat ne pelkäksi teatteriksi. Sekä työmiehet että paikalliset aktivistit puhuvat avoimesti. Kaivoksen johtoa nähdään vain muutamissa kohtauksissa, pöytien ja muistiinpanojen takana puolustusasemissa. Kontrasti kaivoksen sulkeutuneen johdon ja kansalaisten tunteenpurkausten välillä on kauhistuttava.
Elokuvaa katsoessa tulee mieleen, että Talvivaara on harvinaisen esimerkillinen osoitus siitä, kuinka lähellä demokratia on näytelmää, jossa kansalaisten mielipiteillä ei ole merkitystä, jos käsikirjoitus on jo tehty. Yhtälailla duunarin asiantuntemukseen ei luoteta hierarkkisessa yhtiössä. Talvivaaran mittakaavassa Suomen elinkeinoelämä, viranomaisvalvonta, yhtiön pyörittäminen esittäytyvät yhtenä groteskina farssina, joka vyöryy pysäyttämättä eteenpäin.
Murhenäytelmää ajaa usko työpaikkoihin ja liikevoittoihin. Kaiken keskellä on se kuuluisa kasa, joka liukenee keskellä Kainuuta kuin hiljaa tikittävä ekopommi. Talvivaaran miehet on ajankohtainen ja ajaton, tärkeä historiallinen dokumentti jo syntyessään