Taistelu Näsilinnasta 1918 on laadukas elokuva, sitä ei käy kiistäminen. Se on tyylikkäästi ja teknisellä taidolla toteutettu historiallinen elokuva tapahtumista, joita on niiden merkittävyyteen nähden käsitelty valkokankaalla todella vähän. Elokuva seuraa valkoisen Melinin komppanian hyökkäystä Tampereelle ja Näsilinnan valloitusta sisällissodassa. Näyttelijät eivät ehkä pääse loistamaan, mutta koruton näytteleminen istuu hyvin elokuvan dokumentaariseen otteeseen. Joitakin kiehtovia elokuvallisia kikkojakin löytyy, kun henkilöt saattavat vaikka kesken taistelun puhketa tarinoimaan suoraan kameralle.
Valkoisia päähenkilöitä ei nosteta jalustalle tai demonisoida, vaan heidän kuvaamisessaan pyritään ilmeisesti objektiivisuuteen. Persoonan elokuvassa saavat vain valkoiset, mutta vaikka punaiset eivät saakaan kasvoja, heitäkään ei näytetä yksiulotteisen hyvinä tai pahoina. Elokuvan päähenkilöt jäävät kaikesta huolimatta varsin etäisiksi. Heistä ei tule lihaa ja verta, vaan he pysyvät vain historiallisina henkilöinä.
Elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin, joiden aiheuttamat kansalliset haavat eivät ole vieläkään kaikilta osin täysin umpeutuneet, joten elokuvasta näkyy, että kieli keskellä suuta on tasapainoiltu. Se selittääkin paljolti elokuvan vahvuuksia, mutta myös heikkouksia. On tavallaan toimiva ratkaisu, että henkilöiden valintoja tai sodan perusteluja ei jakolinjojen syventämisen pelossa sen kummemmin selitellä, mutta samalla koko elokuva jää etäiseksi. Kamera kulkee sotivan Melinin komppanian mukana, mutta katsojaa ei repäistä kunnolla mukaan millään keinoilla.
Siihen nähden kuinka dramaattisista ja julmistakin tapahtumista omassa maassamme kohtalaisen vähän aikaa sitten kerrotaan, elokuva jättää hämmästyttävän kylmäksi. Täytyy edetä aivan leffan loppusuoralle saakka, ennen kuin elokuva koskettaa ensimmäisen kerran, ja senkin aiheuttaa sinänsä tarinasta irrallinen Laura Kaljusen esittämän Kotimaani ompi Suomi -laulun ja sisällissodan arkistokuvien yhdistelmä.
Teos on epäilemättä historiallisesti merkittävä ja auttaa kansallisen trauman käsittelyssä, mutta elokuvaelämyksenä siitä ei paljoa jää käteen. On ollut aivan oikea ratkaisu pitää leffa vain reilun tunnin mittaisena. Pidempi leffa olisi lipsahtanyt tällä tavoin tehtynä selvästi unettavan puolelle. Jos leffaa ei ole tarkoitettukaan viihdyttäväksi, niin voi puhua onnistumisesta. Samalla kuitenkin tuntuu, että aika pienillä draaman keinoilla olisi elokuvasta saatu huomattavasti mieleenpainuvampi menettämättä yhtään historiallista uskottavuutta.