Eino Leino helkavirsikesänä 1903 Otto Mannisen luona Kangasniemellä. 
“Kirjoitan parempia, hienompia runoja, viime päivinä olen runoillut muutamia legendoja ja balladeja, jotka kai ovat parasta, mitä milloinkaan olen kirjoittanut. Hurjaa runoutta muinaissuomalaiseen tyyliin, jossa on keskiajan koko väririkkaus, menneiden vuosisatojen vienoja tai raakoja ääniä – se tulee olemaan jotain uutta. En ole milloinkaan tuntenut itseäni niin itsenäiseksi, en milloinkaan ole ollut sellaisessa tunnelmassa, seisonut niin omalla maaperälläni. Manninen on hyvin ihastunut ja ennustaa jyrisevää menestystä. Saamme nähdä.”
Näin kirjoitti Eino Leino tulevalle vaimolleen heinäkuussa 1903 ystävänsä runoilija Otto Mannisen tilalla Kangasniemellä. Ystävykset ikuistivat toisensa valokuvilla, joita ei voi lakata tuijottamasta. Valkopaitaisen Leinon katse on maaninen ja polttava. Hänen aivonsa kärsivät valmiiksi jotakin, mikä puhuttelee suomalaista sielua vielä yli sata vuotta myöhemmin. Helkavirret syntyvät luojansa ollessa vasta 25-vuotias. Kolmetoista vuotta myöhemmin Leino palaa nuoruuden kesään, joka ei suonut kokijalleen rauhaa. Hän julkaisee Helkavirsien toisen osan. Valheellista hallinnantunnetta lupaillut alkoholi ei vapauttanut uhman ja masennuksen kanssa rimpuillutta suurmiestä, joka päätti mieluummin olla lahjomaton “täintappaja”, kuin yhteiskuntaan sopeutuva “kupinnuolija”. Leinon viimeinen voimanponnistus, henkinen testamentti, Löysäläisen laulu on kaikille tuttu Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. Se tahtoo sanoa, että itseään ei kannata myydä maallisen vuoksi, sillä kuolema voitetaan vain totuudella.
Hiltusen ja kumppaneiden teoksen kaksitoista klassikkoa kääntyy kymmenen tekijän voimin tyylitajuiseksi ja yllättäväksikin kokoelmaksi, josta ei ole mielekästä puhua varsinaisena kokonaisuutena, vaan jokaisen taiteilijan tulkintaa on luontevinta arvioida omassa karsinassaan, tekijänsä lähtökohdista. Loppusivuilla taitelijat kommentoivat teknisiä valintojaan ja henkilökohtaista suhdettaan runoihin. Ratkaisua on pidettävä onnistuneena ja ehkä välttämättömänäkin, sillä tämäntasoista sanataidetta tuskin muokataan yhtikäs miksikään pelkkänä tilaustyönä. Se kyllä näkyisi jäljessä. Esitän tässä muutamia huomioita, jotka teoksen kaksi ensimmäistä “kokemuskertaa” sanelivat.
Päällimmäisenä oleva Tumma on Leinon rakastetuimpia runoja, joka on hoitanut suomalaisille taiteilijoille sielunpeilin virkaa useamman sukupolven ajan – ainakin niille, jotka myöntävät pelkäävänsä elämässä aivan kaikkea. Hiltunen sanoo, että “päätin versiossani pitää väkevän runokielen pääosissa, ja monessa kohtaa työni onkin lähinnä kuvitusta.” Hän lunastaa toteamuksen perusteellisuudella, jota voi vain ihailla: “Lempo seisoi suon selällä, hiidet hirnui kankahalla, juuttahat jälestä juoksi, maasta Maahinen kohosi.” Ei tätä voi arviossa kuvailla, se täytyy nähdä itse. Samoin on kohdan “Näin minä Tursahan tulevan, meren kahti menevän, kalpea karilla istui, tyhjä alla ammotteli.” Ja niin edelleen. Erityisen omalaatuinen on näkemys kohdasta, jossa “kolkkoja kotona näin ma, kamalampia kylässä!”: Henkiolentomainen, myyttinen Vento on Hiltusen silmin langanlaiha, saatanallinen isäntämies. Kriittisimpiä Leinon seurakuntalaisia saattaa ärsyttää Hiltusen tapa kuvittaa “aivan kaikki”, mutta ainakaan häntä ei syyttää rohkeuden puutteesta.
Täysin toisenlaisen lähestymistavan Hiltunen ottaa Pyhään Yrjänään, joka on revitelty “amerikkalaistyyliseksi”, eroottiseksi sarjakuvaksi, jossa myös runous on madallettu poikamaiseksi proosaksi. Yhdet pitävät, toiset eivät. Erikoisen Hiltusen tulkinnasta tekee Yrjänän esittäminen pelkistetysti nuorukaisena, jota ajaa seksuaalinen turhautuminen. Nähdäkseni Leino ei tarkoittanut mitään näin yksioikoista. On kyseenalaista, että Yrjänä olisi lähtenyt etsimään kadonnutta neitoa vain mustasukkaisuudesta. On totta, että hän löytää taisteluiden jälkeen “naisen nauravaisen, ei impeä suruista”, mutta Leinon maailmassa huoraksi langenneen surmaaminen tuskin liittyy vain täyttymättömään himoon. Kyse oli naisen sielun likaantuneisuudesta, joka ritarin täytyi murhalla sovittaa, itsekkäistä pyyteistään välittämättä. Hiltusella on toki oikeus tulkintaansa, oikein tai väärin, ainakin se tekee vaikutuksen. Hänen kolmas kuvituksensa Räikkö Räähkä, vie kansansa pettäneen miehen nykyaikaiseen sodankäyntiin, jonnekin Lähi-Itään. Yhdet pitävät, toiset eivät.
Katja Louhio asettaa Ukrin moottoripyöräjengien maailmaan yhdessä käsikirjoittaja Vesa Vitikaisen kanssa. Rinnastus tunnettuun venäläiseen nationalistiin ja tämän yhteistyöhön Vladimir Putinin kanssa on mielenkiintoinen ja varmaankin myös uskalias, mutta sen mielekkyys on eittämättä makuasia. Kestääkö tämä aikaa? Pitäisi olla varovainen, kun on Leinosta kysymys.
Riemastuttavan yllätyksen tuo kuvataidekasvatuksen opiskelija Lauri Pitkänen, joka vastaa lahjakkuutensa oikeutuksella kolmesta runosta. Ukon lintu ja virvaliekki on tavallaan mahdotonta kuvittaa, mutta hän suoriutuu haasteesta kunnialla, vaikka tietty harrastajamaisuus välittyykin lähes ylivoimaisen haasteen edessä. Ylermi on oppikirjamaista sarjakuvaa, se laskee jonkin verran kokoelman yleisarvosanaa, mutta on sellaisenaan intohimoinen ja omistautunut yritys. Pitkänen kuitenkin varastaa todellisen taiteilijan kannukset runolla Pimeän peikko, joka vangitsee yksinkertaisilla mutta syvillä vedoillaan koko pienen ihmisen maailmankaikkeuden. Haavoittunut ihminen pakenee herkkyyttään äärimmäiseen kovuuteen, joka muuttuu ennen pitkää vastakohdakseen. Aito hyväksyntä sulattaa rakkaudellaan yksilön, joka ymmärtää tuhlaavansa elämänsä ruokkimalla katkeruutta: “Näkyi kaukainen kajastus. Tuo tunsi peikko sydämensä sykähtävän, tarttui päähänsä rajusti: `Minne mieleni pakenet?`” Pitkäsen sivellin on muuttunut taikasauvaksi, niin täydellistä on hänen peikkonsa hallinta. Tuntuu kuin sanoman voisi ymmärtää lukemattakin, peikon kasvot kertovat kaiken olennaisen. Runon lopettava maalaus on kyynikoiden mielestä kliseinen, mutta siitä ei voi olla lumoutumatta.
Peikon vaikuttavuus toistuu omalla tavallaan Antti Tiaisen Merenkylpijäneidoissa, jonka vetovoima on raikkaan värimaailman lisäksi ilmeikkyyden korostamisessa. Lihanhimon kaikkia sävyjä voi kuvata tuhansin sanoin, mutta joskus siihen riittää tupakka-askin kokoinen kuva. Eetu Pellonpään Äijön virsi loihtii ilmestyksenomaisia, taivaisiin kurottautuvia näkyjä rajattoman kunnianhimoisesti, mutta taidonnäyte jää kokoelman muihin töihin nähden hieman ulkopuoliseksi. Tuomas Myllylän Kimmon kosto dokumentoi talvisen murharetken aiheen edellyttämällä raskaudella, mutta kokonaisuus muistuttaa jotakin hyvin modernia. Hiiden immet tuovat teräksisine luurankoineen mieleen Terminator-elokuvat. Makuasioita tietysti. Sarjakuva-Kalevalasta tunnettu Kristian Huitula säveltää Tuurin vähän liiankin tutuilla soinnuilla: Tuoni on klassinen viikatemies ja Tuuri pelokas vatsanpalvoja. Tätäkö asetelmaa Leino todella tarkoitti? Jumalien keinun voi käsittää tematiikaltaan Tuurin perheenjäseneksi ja sen olisi voinut huomioida tässä yhteydessä: Tuuri on lahjakas mies, jonka tupaan jumalat eivät saavu juopottelemaan vain paremman puutteessa.
Kalliit on laulujen lunnaat. Katariina Katla on maksupuolen valittuja. Murhe hänelle, onnenpotku muille, niin luova on hänen poljentonsa Mennyt manner -runosta. Katla on kirjoittanut Leinon säkeiden rinnalle oman tarinansa, joka on kirkasjärkisyydessään ahdistavan puhutteleva. Kyse ei ole vaivaannuttavasta ripittäytymisestä, vaan taiteilijan matkakertomuksesta, joka osoittaa, että pahimpiakin päiviä tulee vaalia. Muuten arvet menettävät merkityksensä: “Jo heti ensimmäisellä lukukerralla synkkiin korpiin ja rotkoihin maanpakoon ajetut peikot edustivat minulle käsittelemättä jääneitä menneisyyden traumoja, jotka vääjäämättömällä voimallaan lopulta kuitenkin ottavat vallan… Halusin tuoda Leinon kuvainnollisten viittausten rinnalle jotain lihallista, seksuaalista ja ehkä jopa karkeaa… Kuvittaessani tuskallisia ja vapauttavia tunteita, jotka liittyvät ankeaan menneisyyteeni, halusin useamman kerran heitellä siveltimeni pitkin lattioita.”
Okaisimmalla polulla suunnistaminen on kannattanut, sillä Katlan 12-sivuisen järkäleen jokainen maalaus on suomen kielelle merkitykseltään huonosti kääntyvä statement. Käsillä on jotakin hyvin kaunista ja rumaa. Rinnakkaisteksti tuo Leinoon uuden ulottuvuuden avaavan, henkilökohtaisen sivuäänen:
“Vanhempani olivat nuoria,
täynnä uskoa tulevaan.
Sattumalta olivat tavanneet,
otteen toisistaan saaneet
ja liittonsa vakuudeksi
alkoivat lapsia tekemään.”“Tuskin tunsivat itseään,
sisintään olivatko tutkineet?
Mitä mukanaan kantoivat,
Sitä eivät tunnustaneet,
tai toisilleen kertoneet.”“Päättivät yhdessä rakentaa,
toiveikkaamman huomisen.
Hautasivat syvälle pimeään,
tuskaiset muistonsa lapsuuden.”
Ihmiselon murhenäytelmiä on, että vanhemmat siirtävät neuroosinsa ja sukupolviset, kollektiiviset mielisairautensa lapsiinsa. Runon tytölle ei voisikaan käydä hyvin, silti hänen kohtalonsa on poikkeuksellisen julma ja sivullisenkin empatiakyvylle musertava. Olen aina halunnut päästä sanomaan kritiikissä, että tässä on kuulkaas sitä Taidetta isolla t-kirjaimella, joten sanon sen nyt. Toivon mukaan Leino-harrastajat pyrähtävät sankoin joukoin kirjakauppoihin, jotta tätä mannaa saataisiin jonakin päivänä lisää. Mantsin laulu, Sininen risti ja monet muut ovat ansainneet jokaisen mahdollisen hatunnostonsa.
Tenho Kiiskinen