On kahdenlaisia eläinlajeja: munivia ja synnyttäviä. Moni synnyttävistäkin eläimistä itse asiassa vain hautoo munaa, joka saattaa olla kuoreton, sisällään (esimerkkinä vaikkapa merikäärme tai sisilisko). Tämä tapa on joustamaton sikäli, että muna ravintovarastoineen täytyy saada valmiiksi, ennen kuin alkio voi aloittaa yksilönkehityksensä. Nisäkkäiden menetelmässä riittää, että lapsoselle syöttää napanuoran kautta ravintoa sitä mukaa, kun se kasvaa.

Eläviä poikasia synnyttävillä lienee pienempi riski resurssien haaskaantumiseen. Kun emo kantaa jälkeläistään sisällään, sille ei voi käydä mitään niin kauan kuin emollekaan ei käy mitään. Toisaalta, jos emon ei tarvitsisi kantaa lastaan sisällään aina siihen asti, kun se pystyy elämään ulkomaailmassa, vaan jälkeläinen voisi käydä läpi suuremman osan yksilönkehityksestään emon ulkopuolella, emon olisi kevyempi liikkua. Ehkä tällainen järjestely sopisi ihmiselle paremmin kuin nykyinen. Munimalla lisääntyvä ihmisolento olisi kuitenkin nykyiseen nähden yhdessä suhteessa varsin erikoisessa asemassa – äiti ei voisi olla yhtä varma siitä, että lapsi olisi hänen omansa! Munien varastamisen ja vaihtamisen, ja näiden tihutöiden estämisen, ympärille varmaankin kehittyisi kokonaisia kulttuurimuotoja ja psykologisia komplekseja. (Toinen varjopuoli olisi, että munaa olisi huomattavasti lasta, jonka kallokin antaa periksi, vaikeampaa puristaa ihmisen synnytyskanavan läpi. Toisaalta, krokotiileille ominaisen pehmeäkuorisen munan kanssa tämä ehkä olisi mahdollista.) Kenties se, että nisäkäsmaailmassa ei ole käen vastinetta, johtuu nisäkkäiden tavasta lisääntyä.

Pingviinit viettävät suuren osan elämästään uiden, mutta niiden täytyy nousta maalle – tai jäälle – poikasensa pyöräyttääkseen. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ensisijaisesti munimisen asettama rajoite, niin mahdotonta kuin menestyksekäs muniminen avomerellä onkin, sillä hylkeet ja merileijonat synnyttävät merenpinnan yläpuolella ja hoivaavat jälkeläisiään siellä. Vaikka pingviini synnyttäisikin poikasensa, poikanen ei olisi merikelpoinen. Ainoastaan pitkälle vesielämään sopeutuneet valaat ja merilehmät pystyvät aloittamaan elämänsä merellisissä olosuhteissa.

Pingviinin kehittymiselle eläviä poikasia synnyttäväksi muodoksi lienee kuitenkin ainakin yksi este. Koska sen poikanen ei tule vastasyntyneenä toimeen merellä, kyvystä synnyttää eläviä poikasia ei välttämättä olisi suurta etua. Kehitys voisi ehkä saada alkunsa siitä, että ensiksi kehittyisi pingviinilaji, jonka poikaset tulisivat toimeen vedessä heti synnyttyään. Tällainen kehitys varmaankin pääsisi helpommin alulle kohtalaisen lämpimien vesialueiden rannoilla, joilla pingviinit eivät kuitenkaan nykyisin yleisesti ottaen elä. (Myös valaat kehittyivät melko lämpimissä olosuhteissa ja sopeutuivat sen jälkeen kylmiin vesiin.)

Elävän poikasen synnytyskyky on kuitenkin kehittynyt monelle merimatelijalle, muun muassa nykyisille merikäärmeille ja dinosaurusten ajan Ichthyosauruksille eli kalaliskoille. Tämän luulen olleen mahdollista siksi, että matelijat yleensä eivät huolehdi poikasistaan niiden synnyttyä, jolloin poikasen täytyy alusta alkaen kyetä itsenäiseen elämään. Vedessä elävät matelijat yleisesti ottaen kykenevät elämään vedessä heti synnyttyään. Niinpä poikasen synnyttäminen vedessä oli menestyksekäs tapahtuma, kun tämä ensimmäisen kerran tapahtui, ja kyky säilyi ja kehittyi edelleen.

Nykyään vaikuttaisi olevan ryhmä merimatelijoita, jotka hyötyisivät kyvystä synnyttää poikasensa suoraan veteen, mutta eivät pysty tähän. Merikilpikonnan poikaset ovat merikelpoisia, mutta emon täytyy silti raahata itsensä rannalle munimaan. Tämä on rasite ja riski niin emolle kuin jälkeläisellekin, jonka täytyy aloittaa elämänsä kulkemalla rannan poikki veteen, jolloin se on alttiina monien saalistajien hyökkäyksille. Ehkäpä merikilpikonnasta joskus kehittyy poikasensa synnyttävä muoto, jos se vain kykenee selviämään riittävän pitkään tänä munavarkaiden, pakkausmateriaali-, hammaslanka- ja tamponisaarten ja öljyriuttojen aikakautena.