Kohdataan tosiseikat. Tällä tyylillä emme ikinä pääse MM-kisoihin. On kertakaikkisen sydäntä raastavaa, kuinka MM-kisat paljastavat suomalaisen jalkapallon surkean tilan, enkä puhu pelaajista, vaan jalkapallon selkärangasta – sen katsojista. Vasta muutama ottelu on takana, ja joka ikisen ottelun yhteydessä on todettu, kuinka Vuvuzelat saattavat häiritä katsojia! MITÄ IHMETTÄ!?

Latino maissa rummutetaan, Euroopassa lauletaan, Afrikassa soi Vuvuzelat ja mitä Suomessa, kysypähän vaan? Jos satutaan tulemaan paikalle katsomaan ”potkupalloa”, niin ollaan hiljaa ja varotaan, ettei vain häiritä muita katsojia. Pitkään Tampereella asuneena, tunnistan kyllä kun astutaan tehdastyöläisten maailmaan: älä erotu joukosta (tai saat turpaas)!

Juuri ilmaisu tekee jalkapallosta Kuninkaan kaikkien lajien joukossa. Ikuisesti virtaavana ja aina muuttuvana kauneuden ja inhimillisyyden peilinä se heijastaa meitä sellaisina kuin olemme. Ja nyt se heijastaa sellaisen kuvan, jota en tahtoisi nähdä: niinistöläisen kahtia jaetun Suomen, jossa ne joilla on, ovat yksinkertaisesti niin pröystäleviä ääliötä, että ei mitään rajaa (kyllä, katson suuntaasi Herra Wahlroos), ja ne joilla ei ole, on peloteltu pysymää rivissä ja olemaan hiljaa, vaikka olisi jotain sanottavaa. Anteeksi, poistun oksentamaan.

Itseään ilmaiseva tasapainoinen yksilö osaa antaa mahdollisuuden itsensä ilmaisuun myös muille ja jopa nauttia siitä. Tiedän jo nyt, että itse tulen kaipaamaan Vuvuzeloja, sillä ne ovat antaneet kisoille oman ainutlaatuisen värinsä. Kävi kisoissa miten vain, tunnistan kisat välittömästi tulevaisuudessa juuri Vuvuzeloista. Yritetään nyt edes vähän erilaisuutta, ettei tässä tarvitse rueta fasismikysymyksistä paasaamaan.

Kun on tämä sanainen arkku kerran avattu, niin jatketaan. Toinen mikä silittää minua niin vastakarvaan, etten voi ohittaa sitä, on tuo ainainen ”…mutta onneksi voidaan nyt keskittyä itse lajin seuraamiseen”-jauhanta. Jos me keskittyisimme itse lajiin, lukisimme ohjeita. Kentällä pyörisi varpaista pään lakeen harmaisiin pukuihin sonnustautuneita hahmoja, joita ei voisi erottaa toisistaan. Hyvät ihmiset! Jos keskittyisimme vain itse lajiin voitaisiin MM-kisat unohtaa! Jalkapallo on elämää suurempaa, ja kaikki ”itse lajin” ulkoiset kysymykset kuuluvat siihen aivan yhtälailla kuin ”lajin sisäiset” (mitä ikinä tuolla sitten tarkoitetaankaan).

Jos studion asiantuntemus keskittyy näihin ”sisäisiin asioihin”, niin hankkikaan nyt herran jestas sentään sinne ihmisiä puhumaan politiikasta ja rotukysymyksistä ja kisojen esteettisestä annista. Tosin tiedän, mistä tässä on kyse. Antakaahan kun kerron.

Kauan sitten kun lajeja jaettiin, niin paikalla oli kaksi tyyppiä, Mikko ja Matti. Mikko tykkäsi kilpailla ja ottaa selville kuka oli paras. Matti taas tykkäsi vain katsella ja tehdä juttuja niiden itsensä takia, ilman paremmuuden selvitystä. Mikko nimesi omansa Urheiluksi ja Matti omansa Taiteeksi. Ja tällä jaolla ollaan tähän asti menty. Matin ja Mikon seuraajat ovat järjestyneet koulukuntiin, joissa pidetään huolta, että lajit pysyvät puhtaina.

Mutta nyt kuvioihin on astunut Jyrki, ja Jyrkin juttu on raha. Mikon urheilu selvisi kohtuullisesti (Jyrkin) rahasta, sillä vaikka kuinka helevatan paljon rahaa lyödään tiskiin, on paras aina paras, piste. Mutta voih, Matin Taiteelle on käynyt huomattavasti huonommin. Ei ole kauaakaan, kun suomalaiset muusikot olisivat nauraneet, ja nauroivatkin, niille jotka alkoivat tehdä musiikkia, joka myy. Ja nyt ihan pokkana pidetään sellaisia tyyppejä arvossa, ja ihan vakavana puhutaan telkkarissa kuinka hienoa on, kun Suomi-vienti pelittää. Tämä tuntuu varsin viattomalta ensisilmäyksellä, ja nuoremmalle sukupolvelle tämä taitaa olla jo itsestään selvyys, se on pop, mikä myy. Mutta ilmapiiri, jossa tällainen ajattelu on mahdollista, sisältää implisiittisesti toteamuksen: taide on kuollut.

Tämän Jyrkin aiheuttaman sekaannuksen vuoksi, ystävät hyvät, Totuus on, että urheilu on uusi taide, ja jalkapallo sen kirkkain tähti, joten alkakaapa tehdä tilaa meille humanisteille siellä selostuskopeissa. Sillä kuka itsenäiseen ajatteluun pystyvä yksilö nyt enää tuota Taiteen tilalle tulevaa sontaa (jota viihteeksi kutsutaan) ottaa tosissaan?

Mutta toivo elää. Minä uskon ihmeeseen. Uskon, että joku päivä, me suomalaiset löydämme jälleen talvisodan hengen, ja uskallamme seistä omilla jaloillamme, erilaisuuden hyväksyvinä ja muut huomioon ottavina, itseään arvostavina ja rohkeaan itseilmaisuun kykenevinä. Emmekä toden totta anna kenenkään itseään täynnä olevan rahamiehen pissata kengillemme, sillä ne kengät, nappulat pohjassaan, vievät meidät vielä pitkälle MM-kisojen lopputurnauksessa.

PS. … ja miten niin on itsestään selvää, että videotarkistukset tulevat mukaan jalkapalloon? Ja koskahan me viimein saamme MM-kisoihin ensimmäinen nainen mukaan pelaamaan?