Matti Mäkelä on tietää tabujen rikkomisesta ja siitä nousevasta kohusta jotain itsekin. Milloin taide ylittää hyvän maun rajat? Entä voiko sananvapaus mennä liian pitkälle? Kirjailija ja filosofian lisensiaatti Matti Mäkelä tutkii väitöskirjassaan ”Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio. Näkökulmia tabuja rikkovaan taiteeseen” provokatiivisen taiteen vaiheita.
Muistamme varmasti kaikki vielä Charlie Hebdon ja Muhammed -pilapiirrokset. Jumalan teatteri ja Teemu Mäen kissantappovideo saattavat myös kuulostaa tutuilta. Pitkän uran esseistinä ja kirjailijana tehnyt Mäkelä ruotii väitöskirjassaan taiteen ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet kohua, paheksuntaa ja jopa väkivaltaista vastustusta.
”Idea lähti liikkeelle, kun kirjoitin sadomasokistisen rakkausromaanin nimeltä ”Rakkausromaani” vuonna 2006. Se oli yksi juuri. Toinen on tämä asia, että viime vuosina ihmisiä on tapettu enemmän tai vähemmän tabuja rikkovan taiteen vuoksi.”
Kysymys sananvapauden merkityksestä on nostanut päätään erityisesti ääri-islamin ja länsimaisen kulttuurin yhteentörmäyksessä. Mäkelä keskittyy väitöskirjassaan lähinnä suomalaisen taiteen kohutapauksiin löytäen tosin jatkumon, joka ulottuu pilapiirroksiin saakka.
Työn keskiössä on kahden lukutavan vuoropuhelu. Toinen on perinteinen taidetta ymmärtävä ja analysoiva lukutapa. Toinen on taas niiden näkökulma, jotka eivät päässeet jyvälle taiteentekijöiden tarkoitusperistä ja kenties loukkaantuivat heidän edesottamuksistaan.
”Halusin laittaa nämä näkökulmat keskustelemaan. Tabuja rikkovat taiteilijat ovat usein ajatelleet olevansa muiden taiteilijoiden perillisiä. Tehdään taidetta taiteen päälle. Mutta he eivät välttämättä saaneet viestiään perille.”
Länsimainen vaikuttavuuteen pyrkivä taide on vähitellen päätynyt umpikujaan. Shokki-efektien käyttö on viety äärimmilleen, eikä sisältöä voi enää hahmottaa. Mäkelän mukaan ongelmana on dialogin puute ja isommasta mittakaavasta käsin tarkasteltuna modernististen arvojen kriisiytyminen.
”Ihmiset arvottavat taidetta omista yhteiskunnallisista lähtökohdistaan käsin, eivät suinkaan taiteen perinteen kautta. Tästä syntyy ristiriita suhteessa taiteilijoiden päämääriin.”
Hyvänä esimerkkinä toimii Teemu Mäen videoteos ”Sex and Death”. Ilmestyessään vuonna 1988 se herätti monissa vastenmielisyyttä ja voimakasta vastusta. Teos kuvaa ihmiskunnan kärsimyksiä ja sen lopussa taiteilija tappaa kissan. Modernisaation arvoihin kuuluu vapaus ilmaista itseään ja tuoda julki vaikeitakin aiheita. Mäen kohdalla näiden arvojen rinnalle nousi kuitenkin toinen modernisaation arvoista: eläinten oikeudet. Kaksi edistyksen arvoa olivat siis ristiriidassa keskenään.
Ennen internetin aikakautta taiteesta keskustelivat lähinnä lehdistö yhdessä taideyhteisön jäsenten kanssa. Mäkelä voi tosin löytää yhtäläisyyksiä nykypäivän nettikeskustelujen ja Hannu Salaman ”Juhannustanssien” aikaisten sanomalehtikeskustelujen välillä.
”Julkisuus on muuttunut rajusti internetin myötä. 90-luvulla se oli kapeimmillaan, jonka jälkeen media alkoi muuttua yhä provokatiivisempaan ja kyynisempään suuntaan. Nykyisin jopa oletetaan, että taiteilijat ovat rahan perässä ja että julkisuuteen pyritään erinäisillä tempauksilla.”
Suomessa sensuuri on ollut suhteellisen vähäistä. Provokatiivista taidetta on lähinnä paheksuttu tai väheksytty. Sananvapauden alustat ovat puolestaan lähivuosina lisääntyneet, minkä seurauksena myös taiteen rajat ovat paukkuneet. Kaikki eivät kuitenkaan purematta niele taiteilijoiden esittämiä ajatuksia tai sitä tapaa, millä ne esitetään.
”Ensimmäinen arvokriittinen lukemistapa on ei-lukeminen. Jos uskovainen ihminen kuulee teoksesta nimeltä ”Neitsythuorakirkko”, ei hänen tarvitse lukea aiheesta sen enempää. Taiteen viestille ei edes anneta mahdollisuutta vaikuttaa.”
Entä tuleeko sananvapaudelle joskus raja vastaan? Mäkelän mielestä kaikkien olisi korkea aika oppia kuinka näitä alustoja käytetään. Toisaalta sananvapauttamme rajoittaa poliittisen korrektiuden ”uskonto”. Kuten uskonnoillakin, on poliittisella korrektiudella oma papistonsa – toimittajat, media ja erilaiset ihmisoikeusjärjestöt. Mäkelä huomauttaa myös, että meidän käsityksemme sananvapaudesta on hyvin länsimaalainen. Kaikissa kulttuureissa ei pelata samojen sääntöjen mukaan.
Ihmisten reaktioista huolimatta provokatiivinen taide on edelleen voimissaan. Nykytaiteilijat ovat itsetietoisia shokki-efektin käyttäjiä kiinnittäessään itsensä lihakoukkuihin ja esiintyessään ilkosillaan kirkoissa. Mäkelän mukaan ilmiö kuvastaa länsimaisen taiteen kriisiä.
”Taide on ajettu tyhjiöön. On pakko tehdä yhä enemmän yhä tyhjempiä shokkeja. Jos taide rakentuu ainoastaan itsestään käsin, se joutuu väistämättä umpikujaan. Kun kontaktia maailmaan ei ole, jäljelle jää vai huomiota herättämisen tarkoitus.”
Shokkitaide herättää tunteita, vaikka käteen ei välttämättä jää todellista substanssia. Sananvapaus on sen sijaan tullut jäädäkseen ja sen kanssa on opittava elämään. Mäkelä tahtoo korostaa, että hänen väitöskirjansa ei ihannoi tabuja tai pyri arvottamaan niitä. Kyse ei ole kunnianosoituksesta, vaan selvitys niistä syistä, miksi taide on ajautunut tähän tilanteeseen.
”Sananvapautta ei tule opettaa lennokki-iskuilla eikä vastustaa terrorismilla. Pikemminkin nyt olisi arvojen puntaroinnin ja dialogin paikka.”