Yö on vaikea yhtye tällaiselle nuorelle juipille. Pitkän linjan bändin uralle mahtuu rockvaihe kera Jussi Hakulisen, tärkeimmän lauluntekijän lähtö, pieni suvantovaihe ja sitä seurannut uusi nousu kotimaisen iskelmämusiikin parrasvaloihin. Vuosien saatossa Yö on julkaissut 20 studioalbumia ja siihen päälle kaikki kokoelmat. Luku on järkyttävän suuri kun aikajänne on yli 35 vuotta.
On selvää, ettei nykyisestä Yöstä voi puhua kunnolla sivuuttamatta Jussi Hakulisen panosta. Tai voi, mutta se ei tee oikeutta yhtyeen suurimpien täysosumien ja monien laadukkaiden laulujen tekijälle. Illan biiseistä viisi oli Hakulisen käsialaa. Vaikea sanoa, onko asetelma jonkinlainen taakka Olli Lindholmille ja muille Yön jäsenille. Toivottavasti ei, sillä yhtye näytti livevireensä kauniin voimallisesti huhtikuussa perjantai-iltana Joensuun Kerubissa.
Ennen keikkaa mietin tylsistyneenä, että älkää vaan vetäkö kokonaan edellistä akustista Hyvän yön lauluja -albumia, niin tulee jotain mielenkiintoa keikkaan ja luojalle kiitos, tätä ei tapahtunut. Settilista oli loistava yhdistelmä edellisen albumin versioita, uusia ralleja, tunnetuimpia hittejä ja tuntemattomia suuruuksia, joita yhtye on veivannut harvakseltaan. Pari coveria mahtui myös illan osaksi, vaikka yhtyeen oma materiaali riittäisi varsin hyvin esimerkiksi kolmen tunnin settiin.
Akustinen keikka on aina omanlaisensa kokemus ja toteutuksessa Yö onnistui monessa asiassa. Ensinnäkin bändi teki toimivia versioita monista hiteistään, mikä ei ole itsestäänselvyys. Illan parhaat hetket olivat keikan avannut läpeensä riisuttu Vie mut minne vaan, jo edesmenneen rocklyyrikko Juice Leskisen tekemä äärimmäisen koskettava, isän ajatuksia pojastaan kauniisti avaava Ihmisen poika ja Yön ensimmäinen single Likaiset legendat I, joista kaksi viimeistä aiheuttivat kylmiä väreitä. Yön muut jäsenet onnistuivat järkyttämään Olli Lindholmin pois tolaltaan jo ennen keikkaa: he nimittäin kehittivät version eräästä Yön räväkimmästä alkupään rallista. En henkilökohtaisesti ymmärrä, mitä järkyttävää siinä oli. Päinvastoin valtava sääli olisi ollut, ellei Särkynyttä enkeliä oltaisi kuultu, sillä versio oli erittäin onnistunut.
Suurimman vaikutuksen keikalla teki Yön setin kokonaisvaltainen laatu: myös tuntemattomat kappaleet kuulostivat aidosti hyvältä eikä niillä ollut minkäänlaista täytekappaleiden luonnetta. Näistä lauluista erityisesti säväyttivät neljäntenä kuultu Mysteeri ja encoressa kuultu Juha Tapion tekemä herkkä Haaksirikko.
Ensimmäinen Yön keikka oli suurimmaksi osaksi miellyttävä kokemus. Lindholmilla oli rento supliikkimeininki päällä koko illan ja hän otti yleisöön aktiivisesti kontaktia kappaleiden välillä. Hieman kuivakka huumori kukki useasti, eikä naurulta vältytty. Itku sen sijaan meinasi päästä, kun osa yleisöstä mölisi takana täysin idioottimaisesti koko keikan ajan. Lindholmista vitutuksen huomasi, enkä ihmettele sitä lainkaan. En ymmärrä, miksi varsinkaan akustiselle keikalle tullaan mölisemään omia juttuja kun siihen musiikkiin voisi aivan yhtä hyvin keskittyä. Hävetti.
Yllätyin, että Yö palasi lavalle vetämään encoren, sillä yhtyeellä olisi ollut kaikki syyt jättää se väliin. Onneksi palasivat, sillä todella mieleenpainuva oli keikan lopetus. Se koostui mainitsemastani Haaksirikosta, toisesta Hakulisen klassikoista eli Rakkaus on lumivalkoisesta, joka oli ansaitsemallaan paikalla. Viimeinen numero oli yllätys, onneksi hyvä sellainen, sillä Yö coveroi kansantaiteilija Irwin Goodmania. Vexi Salmen äärimmäisen upeat sanat sisältävä Maailma on kaunis sulki illan loppuun varsin herkästi. Jäsenten soittotaidosta saatiin myös hieno näyte kun bändi intoutui hienoon akustiseen tykitykseen biisin ollessa loppusuoralla.
Kokonaisuutena Yön keikka oli herkkä ja mieleenpainuva kokemus. Vaikka itselle rock on kaikista omin genre, niin välillä tekee hyvää vierailla myös muilla alueilla. Varsinkin, kun laatu on kohdillaan.