Syrjäytyminen kohtaa surrealismin

Teksti: Jani Ylönen
Kuva: Otava

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika. Otava 2015. 136s.
Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika. Otava 2015. 136s.
Jan Anderssonin ja Katja Ketun yhteistyönä syntynyt sarjakuvaromaani Peräkammarin poika (2015) on päällisin puolin valitettavan tavallinen tarina elämässään jumiin jääneestä miehestä. Arkisen pohjan päälle on kuitenkin kasattu surrealistisia ja reaalimaailman ylittäviä elementtejä, kuten tanssiva ja muotoa muuttava viikatemies.
Jalmarin elämä pysähtyi aikuisuuden kynnyksellä, kun hän jäi kotiin hoitamaan äitiään ja murehtimaan vastoinkäymisiä. Muut jatkoivat matkaansa ja pian äitikin oli vain talon ränsistyneeseen hahmoon ja kipeisiin, syyllisyyttä tihkuviin muistoihin sitoutunut ääni Jalmarin elämän taustalla. Eräänä päivänä talon ränsistyneistä putkistoista saapuu vieras, kuolema, jonka tavoitteena on Jalmarin vapauttaminen menneen taakasta. Jalmari ei ole kuitenkaan omasta mielestään vielä valmis tarjottuun muutokseen.

Yhteisen suunnittelun jälkeen tekijät ovat jakaneet toteutuksen kahtia. Kirjailijana vahvassa nosteessa oleva Kettu vastaa tekstistä, jossa Jalmari käy vuoropuhelua niin menneen, kuoleman kuin käpylehmienkin kanssa. Tekijöiden tausta animaatio-alalla näkyy kuitenkin painotuksessa Anderssonin kuvitukseen, josta tulee pakostikin mieleen miehen ura muun muassa Zen Cafén ja Aavikon musiikkivideoiden parissa. Vaikka visuaalinen ilme on perusosiltaan toimiva, teoksen poukkoillessa niin menneen ja nykyisyyden kuin unien ja harhanäkyjenkin maisemissa tumman sävyisten ruutujen silkka määrä ja toisteisuus syövät iskevyyttä.

Vaikka syrjäytyminen on yhteiskunnallisesti ajankohtainen aihe, kamppailu menneisyyttä ja todellisuutta vastaan pidetään tiukasti Jalmarin talouden sisällä. Välillä elämänmakuista tarinaa kuitenkin häiritsevät tekijöiden jatkuvat yritykset kikkailla kuvallisesti ja marssittaa yhä raadollisempia ruutuja lukijan eteen.
Vaikka kuvaston voikin nähdä sopivana teini-ikään jumittuneen yksinäisen miehen mielenmaisemalle, kohtausten samankaltaisuus ja kuvien määrä painavat erityisesti teoksen keskiosassa. Loppua kohden tarinan sydän pääsee paremmin esiin suolien ja visvan alta, mutta kokonaisuus olisi kaivannut tiivistystä.